Suomen Baptistikirkko verkossa
perjantai 20. syyskuuta 2018 01:50

Aamunkoiton aaveet – taiteen olemuksen uudelleenajattelu

Tommi Matikka pohtii esseessään taiteen olemusta sekä sen suhdetta nykyiseen ja tulevaan maailmaan.

Kuolleiden kaltaisia

Hetken opetuslapset luulivat näkevänsä aaveen, phantasman (Matt. 14:26) – pelkän kaltaisuuden elävästä, ilman inhimillistä olemusta – kunnes Jeesus käveli vesien päällä heidän luokseen kutsuen luomakuntansa keskellä Pietarin todistamaan hallintavaltaansa.

Myös Jeesuksen kuoleman jälkeen näytti, ettei opetuslasten kuningas kyennytkään tuomaan luvattua Jumalan kirkkauden valtakuntaa maan päälle. He kun luulivat näkevänsä hengen, pneuman (Luuk. 24:37), elämän varjon. Hengen näkeminen tarkoitti tuonpuoleiseen näkymättömään todellisuuteen näkemistä, mikä avaisi ikkunan kohti omaa hengenlähtöä.

Onko mikään pelottavampi kuin olio, joka näyttää ihmiseltä, mutta lähempää tarkasteltuna onkin vain puhuva peilikuva tai sätkivä pala lihaa? Näennäisyys on elämän vajaaksi jäävää imitaatiota.

On kuitenkin myös todellista kuvallisuutta, esikuvana toimimista. Tällaiseen kaltaisuuteen ihminen luotiin; Adamin ja Eevan, ”Imago Dein”, tehtävä oli edustaa Jumalaa, tuoda esille Jumalan olemuksellinen hyvyys, totuus ja kauneus maan päällä.

Imago Dein kutsumus on vaihtunut kaiken lävistämään esittämiseen; tuntemaamme maailmaa hallitsee epäjumalanpalvelus, jonka kirous näkyy ulkoisena imitaationa, phantasmana, joka on seuraus Saatanan matkimisesta. Saatanan Luojaa imitoiva toiminta on näennäistä, ei esikuvallista: hän todella puhuu omiaan (Joh. 8:44) sen sijaan että heijastelisi Luojansa kirkkauden olemusta.

Samoin me häilymme elämän ja kuoleman rajamailla. Meissä vaikuttaa Vanhan testamentin kuvaama periaate, jonka mukaan tulemme palvomiemme jumalien kaltaiseksi (esim. Ps. 115). Heilutamme käsiämme ja availemme suutamme, mutta kaikki on vain kuolleiden irvokasta esitystä. Miten ihminen oikeastaan eroaa aaveesta, jota hän niin kovasti kammoksuu? Juuri tällaisesta näennäisyydestä, taikuuden kaltaisesta varjokuvien luomisesta on taidettakin syytetty.

Phantasma vai eikon

Platonistisen filosofian niin kutsuttu metafyysinen dualismi merkitsee käsitystä maailman perusrakenteen kaksinaisuudesta. Todellisuus jakautuu aistittavaan ja yliaistilliseen. Aistittava on häilyväistä, yliaistillinen ideoiden maailma pysyvä ja ainoa varman tiedon lähde.

Uusplatonistisen filosofian kyllästämän kristitty sijoittaa tosielämänsä häilyvien aistittavien asioiden tuolle puolen, mistä löytyy filosofeille todellinen Kauneuden idea ja kristityille Jumalan kasvot. Aistittava todellisuus on vähäpätöisempi ja illuusionomainen. Se hämärtyy asianmukaisesti, kunhan vain katseemme kiinnittyy sisäisen mietiskelyn kautta pysyvään.

Mimeettinen, jäljittelyn ajatukseen perustuva taidekäsitys pohjaa dualistiseen maailmankuvaan. Se ei anna taiteille mairittelevaa osaa: aistittava todellisuus on täydellisten ideoiden vajavaista heijastusta, ja taideteokset kuvajaisten kuvajaisia todellisuutta jäljitellessään. Miksi kukaan fiksu mies, tai nainen, tuhlaisi aikaansa sellaiseen?

Mielenkiintoinen palapelin pala löytyy Platonin Kratylos-dialogista, jossa Sokrates kuin ohimennen puhuu ”tosi-kuvallisuudesta”. Kuvan toisintaessa maailmaa joka kantilta ei sitä voi enää kutsua kuvaksi. Ihminen jossa olisi liike, pehmeys ja lämpö, kuten ihmisessä on, ei enää olisi kuva (Kratylos, 432b-c).

Platonin mimesis jakaantuukin phantasmaksi ja eikoniksi. Siinä missä phantasma on näennäisyyttä, on eikon todella osallinen kohteestaan – ikoni. On helppo arvata, että platonistinen tosi-eikon ei voi olla muuta kuin järjen avulla saavutettu käsitteellinen olio, jonka ikuista unta aistimukset eivät saa häiritä. Kaikki aistittavissa oleva on tuomittu phantasmaksi.

Aristoteles taas näkee Platonista poiketen potentiaalia teoksen tavassa jäljitellä juuri tietystä näkökulmasta, mikä mahdollistaa sen välittävän jotakin aitoa kohteestaan. Tällainen jäljittely tuo esiin kuvattavan. Näin voimme heilahtaa turvallisesti toiseen suuntaan, kohti materiaalisen maailman mielekkyyttä ja materiaalisten jumalankuvien, ikonien, käyttöä.

Kristuksen kuvilla onkin Aristoteleen ajattelun pohjalta tarkastellen osallinen, partisipoiva, suhde itse Kristukseen. Ne tuovat lähelle jotakin Jumalasta.

Molemmilla puolilla – phantasmalla ja eikonilla, näennäisyydellä ja osallisuudella – on kuitenkin perustana sama haikailu kohti todempaa todellisuutta (tai Jumalaa) joka on ”tuolla jossain”. Johannes Damaskolainen hyväksyikin ikonit juuri samasta syystä kuin Platon hylkäsi kuvat. Platonille kuvat ovat vajavaisia todemmassa todellisuudessa ”sijaitsevien” ideoiden edustajia, Johannes Damaskolaiselle ikoni avasi ikkunan tuonpuoleiseen.

Kuva edessämme

Opetuslapset katselivat Herraansa uudessa muodossa, joka ei ole doketistinen, Jeesuksen ihmisyyden vain ulkoisena ja tarpeen tullen pois heitettävänä kuorena näkevä. Kirjoituksetkin osoittavat, että Hän todella on, mitä väittikin olevansa – paras mahdollinen Elävän Jumalan kuva, toinen Adam, yhtä Isän kanssa. Häntä tulisi kumartaa ja suudella (Ps. 2:12), ei elotonta kuvaa Hänestä.

Jeesuksen toisenmuotoisuus ei ole kuolemalle alisteista näennäisyyttä, vaan täysin uusi ihmisyyden muoto, tosi-kuvallisuutta, jota opetuslasten ymmärrys ja aistit eivät hämmennykseltään vielä tavoittaneet: Hän on täydellinen Jumalan kuva täyttäessään ihmiselle annetun tehtävän, odotettu daavidilainen hyvä kuningas, joka edustaa täydellisesti Lähettäjänsä luonnetta. Hän on sekä Jumalan kuva että Jumala itse!

Nyt Hän kutsuu meitä imitoimaan itseään. Paavali kirjoittaa kolossalaiskirjeessä paradoksaalisesti, kuinka olemme jo herätetyt Kristuksen kanssa. Hänen kauttaan murtautuu uusi vanhan keskelle. Me tulemme näkemään Jumalamme täyteydessään Kristuksessa.

Uusi elämä, jonka todistajia saamme olla, on jotakin, jota taiteen suhde todellisuuteen on kautta aikojen ounastellut. Teknisesti ilmaistuna: taiteen avaama tulevan maailmanjärjestyksen odotus saa vastauksen Kristuksen tuomassa uudessa lopunajan olemisen tavassa, joka ei ole sidoksissa kaksijakoiseen maailmankuvaan. Pelastuksemme ei löydy kadotetusta paratiisista, eikä jämähtäneestä nyt-hetken materiaalisuudesta!

Taiteen paradoksi

Kristittyjen käsitys taiteesta on häilynyt kahden vaiheilla. Ensiksikin, on helppo hyväksyä, että näkymätöntä Jumalaa ei voi jäljittelemällä kuvata ilman, että kuva muuttuu kuolleeksi näennäisyydeksi. Toiseksi, kristityt ovat olleet tietoisia, että Raamattu jopa kannustaa kuvaamaan näkyviä asioita.

Aristoteles painottikin partikulaaria, yksittäistä oliota, jossa yleinen tulee näkyviin. Yleisen näkeminen yksittäisessä on nautinnollista ja mahdollistaa oppimisen: katsomalla kuvaa kalasta opimme ”kalaisuudesta”.

Kristityt ovatkin tyypillisesti ylistäneet realistista taidokkuutta yli kaiken. Asia ei valitettavasti ole kuitenkaan niin yksinkertainen. Kun kristitty maalaa pelargonioita sunnuntaiaamun ensi paisteessa ja pyytää ystäväänsä kertomaan mielipiteensä, hän ei tee sitä siksi, että ystävä oppisi pelargonioista, saatikka siksi, että tämä oppisi arvostamaan ikuisen pelargoniaideaalin kauniita suhteita, ikään kuin avaten taikaportin toiseen ulottuvuuteen. Puistattava ajatus! Niin kauan kuin näemme taiteen paratiisikaipuuna, jähmetämme sen ilmaisun menneen ajan jäänteeksi tai materiaalisen saostuman oikuksi, pelkäksi koristeelliseksi ornamentiksi.

Jopa valokuva on aina rajattua todellisuutta, subjektiivinen tulkinta siitä kesäpäivän hetkestä siinä idyllisessä rantakahvilassa. Missä sitten on aina tietystä näkökulmasta syntyvän kuvatun hetken totuus? Molemmat näkemämme vaihtoehdot – taipumuksemme kuvien idealistiseen tai realistiseen tulkintaan –

palautuvat siis auttamattomasti jäljittelevän näennäisyyden kuolleeseen sätkyilyyn ja muminaan.

Väitän, että taiteen totuudellisuus löytyy juuri taiteen mahdottomuudesta kuvata näkymätöntä ja toisaalta sen kyvyttömyydestä olla ”rehellisen realistinen”, tekijästään riippumaton. Me emme ole nähneet maailmaa sellaisena kuin se on tuloillaan, kuitenkin meitä käsketään jo elämään siinä. Kristuksen tuoman tosi-kuvallisuuden kautta taide on vapautettu kaikesta näennäisyydelle tyypillisestä epäjumalanpalveluksesta.

Toisaalta taiteen aiheet syntyvät aina maailmastamme – abstrakti taidekin kuvaa muotoja, jännitteitä, lainalaisuuksia. Samoin voi ajatella puhtaan soitinmusiikin tekevän. Ja toisaalta, emme ikinä voi kuvata näitä maailman muotoja ”sellaisenaan” (meidän täytyisi olla Jumala tehdäksemme täsmällisen kopion). Mikä paradoksi!

Tehdä taidetta onkin kuin kysyä: ”Mikä tämän maailman ja suhteeni siihen oikein pitäisi olla?” On otettava rohkea askel: Taide on olemukseltaan analogista Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen aloittaneen lopunajan kanssa, joka on läsnä ”jo nyt” ja ”ei vielä”. Taiteessa on sama tulevan ja nykyisen jännite. Taide valmistaa meitä vastaanottamaan tulevan uuden todellisuuden. Ja joku vielä väittää Uutta Testamenttia esteettisesti välinpitämättömäksi! (Estetiikan Klassikot, 2009, johdanto: Kristillisen antiikin ja keskiajan estetiikka, s.91)

Kun rumasta tulee kaunista

Katso vuosia kanssasi jakaneen, Kristusta seuraavan rakkaasi kasvoja. Paradoksi on tässä: Luonnollinen ihminen hapertuu, rypistyy ja kuolee. Kristitty hapertuu, rypistyy ja elää! Todellisuus näyttäytyy silti samanlaisena ja juuri tässä piilee klassisesta filosofiasta omaksutun ajattelutavan harhautus: kaksijakoinen maailmankuva kytkee sinut menetettyyn paratiisiin tulevan sijaan. Kaipaat nuoruuden hehkua tai yrität pysäyttää nykyhetken. Olet sokea kauneudelle, joka alati voimistuu.

Kuinka maalata näkemäsi kasvot tästä ymmärryksestä käsin? Tarkoittaako tämä, että ruma täytyy julistaa kauniiksi?! Jos synnytyskivut ovat kauniita, niin mielestäni kyllä. Olkaamme siis myötämielisiä paikoilleen jämähtäneiden käsitteiden – kuten kaunis – uudelleenjäsentymiselle. Uusi murtautuu jo aikaamme, luomakunta huokaa ja toisaalta vielä odottaa Jumalan ihmisten vapautumista tosi-kuvallisuuteen, Jumalan lapseuteen. Hetki ennen kirkkautta ei kuitenkaan voi olla täysin vailla kirkkautta. Taiteella on kyky tehdä näkyväksi odotus, jonka tiedämme täydellistyvän. Tässä mielessä taide on profeetallista, lupaus siitä, että yhtenä päivänä emme enää vain esitä tuota yhteyttä, me elämme siinä.

Taide – toisin kuin esimerkiksi politiikka – onkin helppo lynkkauksen kohde niin kauan kuin se nähdään phantasmana, aaveena. Pahimmillaan politiikka piilottaa luontaisen ihmisen ja maalaa eteemme ihmismielen utopioita, joissa kaikki tulevat toimeen lopulta keskenään ilman Jumalaa. Taide ei piilota mitään. Se huutaa: ”Katso minua! Älä ajattele analyyttisesti, vaan katso.” Katso rakastettuasi aina uudesta näkökulmasta, katso maailmaa aina uudesta näkökulmasta. ”Hyvänen aika, tämähän on kaikki selvää, olemme Hänen näytelmänsä keskellä!” ( Calvin, Intitutes, 1.14.20; Shakespeare, As You Like It: ”All the world’s a stage, And all the men and women merely players…”)

Esimerkkitapaus: sinun kuolemasi

Saarnaajan kirjan viimeinen vetoomus on itsenäinen taideteos, huikea kuvien ryöpytys. ”Muista Luojaasi”, yksi Raamatun vaikuttavimmista runokuvista, metaforaa toisensa perään. Taiteen materiaalia on meidän maailmamme materia: esineiden kovuus, pehmeys, äänet, kivi, maali, liike, sanat. Taideteosta ei kuitenkaan voi palauttaa sen materiaalisiin ominaisuuksiin. Se on aina enemmän kuin osiensa summa. Runo ei palaudu väitelauseiksi. Se kuvaa näkymätöntä, mutta kiistattomasti tuloillaan olevaa tapahtumaa – sinun kuolemaasi.

Kadulle vievät kaksoisovet sulkeutuvat ja myllyn ääni heikkenee. Noustaan linnun lauluun, mutta kaikki laulun äänet hiljenevät. Silloin pelätään myös mäkiä ja tiellä on kauhuja, mantelipuu kukkii, heinäsirkka kulkee laahustaen, ja kapriksen nuppu on tehoton. (Saarn. 12:4-5)

Niin kauan kuin runo on pelkkä phantasma se ei voi olla eikon – todellinen kuva kuolemastasi. Runosta täytyy tulla totta, sen täytyy ”inkarnoitua” edessäsi. Sen materiaalisuutta täytyy syleillä, ei hyljeksiä. Sen kokemuksellisuutta täytyy syleillä, ei kääntää elämyksellisyydeksi. Elämyksellinen viihdyttävyys jättää ulkopuoliseksi tirkistelijäksi. Kokemuksessa olet konkreettisesti mukana matkalla. Et tiedä mitä tulee tapahtumaan. Kokemus on aina riski ja parhaimmillaan tulet oppineeksi asioita, jotka muuttavat maailmasi.

Yksi tapa valaista elämyksellisyyden ja kokemuksellisuuden eroa on vertailla kahta erilaista tapaa laulaa ylistystä. Tunteisiin mekaanisesti vetoava yksityinen ylistys (elämys) on usein pelkkää phantasmaa. Toisaalta vaikeissakin asioissa totuutta janoava yhteinen Raamatun narratiiviin perustuva ylistyslaulu on usein todellista osallisuutta tuottavaa, toisin sanoen aito eikon.

Joten laula uusi laulu

Miksei Evankeliumin ja taiteen välillä sitten ole vallinnut syvempää luottamusta? Ajattelen, että vastaus löytyy juuri ikonoklasmin (kuvainraasto, kuvien kieltäminen) taustalla vallinneesta phantasma-ajattelusta: Vain taiteilija on kautta aikojen uskaltanut haparoiden kysyä kysymyksen ”miltä näkymätön näyttää”, sortuen vastausta etsiessään muinaiseen epäjumalanpalvelukseen ja nykyiseen lihalliseen kuvatulvaan, sanalla sanoen näennäisyyteen.

Taiteen materiaalinen kyky tuoda kokemuksemme piiriin vielä-näkymätön on jotain hyvin erityistä. Näin siis taide kykenee todistamaan meille asioista, joita emme vielä ole nähneet. Et elä enää synnin ja kuoleman vallassa, vaan aamunkoiton todellisuudessa, johon jo uusi näkymätön murtautuu. Jumalan kirkkauden valtakunta, jonka Kristus tuo maan päälle, on jo tässä ajassa hengellisenä, sanoisi reformoitu kalvinisti.

Ehdotan huomion kiinnittämistä taiteen kuvallisuuden kykyyn, joka tekee tuosta odotuksesta ruumiillista. Taide hämärtää parhaimmillaan tulevan maan ja nykyisen maan rajan. Tuossa siirtymässä avautuu sen tosi kuvallisuus.

 

Kirjoittaja on taiteenfilosofiaa ja teologiaa opiskeleva pastori ja kuvataitelija. Hän on naimisissa kuvataiteilija-kotiäidin kanssa ja heillä on pian neljä lasta.

Kuvat: Tommi ja Maria Matikka. Tekstin alussa oleva kuva on still-kuva Tommi ja Maria Matikan videoteoksesta Tulivuorihuone.

Related Tags:

Leave a Comment

You must be logged in to post a comment.

Archives