Suomen Baptistikirkko verkossa
perjantai 20. syyskuuta 2018 01:45

Eräpäivä

 Taudin takoma hahmo. Sinertyvät rakkulat, kuoliot, tunnottomuus. Raajojen kutistuminen, kuivuminen, mustuminen ja irtoaminen.

Kuulostaa hitaalta, kivuliaalta kuolemalta. Pyhän Antoniuksen tuli, sanottiin 1500-luvulla. Vyöruusu, sanomme nykyisin. Se kuulostaa liki kauniilta, ja etenkin helposti hoidettavalta.

Pyhän Antoniuksen tulen polttama hahmo herauttaa vedet silmiin. Katsoja liittyy siihen satojen, tuhansien, satojen tuhansien, ehkä satojen satojen tuhansien joukkoon, jonka Matthias Grünewald vakuuttaa maalin ja pensselin kyvystä kertoa kärsimys. Monet vakuuttuneista olivat Pyhän Antoniuksen sääntökunnan luostariin Isenheimissa juuri saapuneita tuleen sairastuneita, jotka vietiin katsomaan pyhäkön alttaritaulua.

Miksi?

Kalevi Virtanen vastaa kysymykseen viime syksynä julkaistussa, Tommy Hellstenin kanssa kirjoitetussa Valo syntyy pimeässä -kirjassa: ”Katsojassa ei herää ajatus, että tämä mies on voimakas, että hän sanoo ’se on täytetty’, että hän pystyisi parantamaan tai tekisi ihmeitä. Ristiinnaulitun suuruus on siinä, että hän kantaa samaa tautia, samaa pelkoa ja kuolemaa kuin se, joka häntä katselee.”

Miltä tuntuu katsoa omaa sairauttaan Jumalan ruumiissa ja silmissä.

 

En ole nähnyt Tuntemattoman sotilaan elokuvaverioista kokonaan yhtäkään. Uusimman herättämiä reaktioita seurasin. Eräässä radiokeskustelussa esitettiin oleellinen näkökulma: Elokuvan sota on esteettistä, kauhuus tyyliteltynä. Näyttelijät näyttävät rumaksi aiottuinakin hyvältä, sillä mielen ja maailman romahdus kuvataan hallitulla näyttelijäntyöllä. Niin on oltava, sillä elokuva ei ole syy romauttaa mieltään ja maailmaansa oikeasti. Eivätkä pitkät, porrastetut rivit lipunmaksajia halua nähdä oikeaa sotaa.

Ei kukaan halua. Emme ole halunneet nähdä oikeaa ristiinnaulittuakaan.

Länsimaisen perinteemme kuvissa ja veistoksissa sileä, kaita, ehjä, tyyni, kaunis ja puhdas mies katsoo runollisesti alaviistoon ristiltään. Mutta pahoinpidelty, oikeaa, pelottavaa ja kivuliasta kuolemaa tekevä ei ole sileä, kaita, tyyni, kaunis, puhdas tai runollinen. On ruhjeinen, turvonnut, rusikoitu, vääntynyt, revennyt, ruma, likainen ja taiteeton. Tarvitsisin vahvempia sanoja, mutten tiedä mistä hakea.

Grünewald tarttui pensseliin.

Grünewaldin ristiinnaulittu on näyttelijä, jonka mieli ja maailma todella romahtivat romahduttaen samalla myös näyttelijyyden. Grünewaldin ristiinnaulittu on totta olematta totta. Pyhän Antoniuksen tuli ei poltellut Jeesusta, mutta Jeesuksen kuvaaminen sen liekkien keskellä on totuutta totuudellisempaa aikana, jona sairaus tappoi ketjussa yhden kerrallaan.

Yhden äärimmäisen yksinäisen kerrallaan. Ehkä yksinäisyys väheni Isenheimin alttaritaulun äärellä.

 

Yksi taiteen tehtävistä on valaista ruman ja kauniin kivulias liitto siinä todellisuudessa, jonka tunnemme. Vuosi sitten näin palkitun elokuvan Arrival, jossa päähenkilö joutuu valitsemaan, tarttuuko suunnattomaan (ei-romanttiseen) rakkauteen, jonka tietää – siis todella tietää – lopulta tuottavan suurempaa kipua kuin mikään muu milloinkaan.

Kielitieteilijä Louise Banks valitsee rakkauden – ja kivun – sillä elämän suunta ei ole helppous. Elämän autenttisin päämäärä on aina rakkaus, ja juuri siksi kipu. Mihinkään kiinnittymätöntä ei voi satuttaa, muttei koskettaakaan.

Lähipiirissäni eletään ensimmäisen vuoden surunkiertoa. Paljon rakastettu lähti aiemmin kuin kukaan terveen vauvan joskus syliinsä nostanut osaa ja haluaa kuvitella. Rakkaus ei hiivu ihmisen mukana, vaan pysyy kipua suurempana. Omalla tavallaan kivulias tosiasia sekin.

Grünewaldin ristiinnaulittu kertoo Jumalan valinneen saman kuin Louise Banks. Jokainen rakkauteen suostuva valitsee, toiset vain tietävät kivusta – rakkauden hinnasta – ennen muita. Kukaan ei takaa, että rakkaus on hinnan arvoista, mutta vaihtoehto – olla rakastamatta – kumisee elämälle vieraana.

Matthias Grünewald tiesi jotakin rakkaudesta ja sen hinnasta. Ilmeisesti taiteilijan vaimo kärsi vakavista mielenterveysongelmista ja ainoa lapsi, poika, kuoli ennen aikuisikää. Ristiinnaulittuun Grünewald maalasi Jumalan rakkauden hinnan eräpäivän. Jumalan poika kituu kadonneeksi. Poika pienellä peellä, jotta ymmärtäisimme, että Jumalalle hän on se, jota ihmisinä ilmaisemme sanomalla ”minun lapseni”.

Minun lapseni hakattuna, ensin henkihieveriin, sitten ristiin. Minun lapseni sairaana, ensin vähän, sitten paljon. Minun lapseni kuolee, ensin tiedän, sitten se tapahtuu.

Minun kipuni, ensin heräävänä, sitten liki kestämättömänä.

Minun rakkauteni, ensin valtavana, sitten valtavana.

Grünewald maalasi Isenheimin luostarin alttaritauluun myös ylösnousemuksen.

Tekstin alussa oleva kuva: Wikipedia

Related Tags: ,

Leave a Comment

You must be logged in to post a comment.

Muita juttuja aiheesta

Autuas se, joka saavuttaa 1335 päivää!
Autuas se, joka saavuttaa 1335 päivää!

Tapio Lohikko Päätin jokin aika sitten, että eläkkeelle jäämisestäni puhuminen saa nyt riittää. Kunnes [Read More]

Numeroita
Numeroita

Maija Latvala On tylsää. Jep, vaikka hyllyt ovat täynnä leluja, pelejä, kyniä, puuhakirjoja, [Read More]

Pirkko ja Anneli

Kaikki on ollut sattumaa. Niin väitti lukuvuoden päätteeksi eläköitynyt opettajakollegani Pirkko. Hän päätyi [Read More]

Valo — ei orjuudelle ry tekee työtä ihmiskauppaa vastaan
Valo — ei orjuudelle ry tekee työtä ihmiskauppaa vastaan

Katri Liukko Ajattele: sinäkin voit kadulla kävellessäsi kohdata ihmiskaupan uhrin täysin tietämättäsi. Vaikka [Read More]

Archives