Suomen Baptistikirkko verkossa
lauantai 21. lokakuuta 2017 17:58

Numeroita

Maija Latvala

On tylsää.

Jep, vaikka hyllyt ovat täynnä leluja, pelejä, kyniä, puuhakirjoja, askartelutarvikkeita, kirjoja, äänikirjoja, soittimia sekä roolivaatteita ja viiden metrin päästä ulko-ovesta alkaa leikkipuisto. Mutta tylsää on.

Näinä tyttären tylsyyden hetkinä haaveilen aikakoneesta. Matkaisimme lapsuuteeni. Voitko nimittäin kuvitella, ei Netflixiä. Siis ei edes tuntien mittaisilla ABC-vapailla automatkoilla. Ei itse asiassa net-mitään. Ei edes telkkaria, ei meillä. Pelkkä omien luovien ajatusten verkko ja visio. Äänikirjoja kelailtiin kyllä. Googletetaan kuva c-kasetista ihan kohta.

Koulussa piti kirjoittaa käsin, siis kynällä paperille. Jos nyt oli kynä ja paperia, sillä se mikä taatusti oli, oli lama. Se meinaa, ettei ole varaa mihinkään. Koulussa piti myös olla pitkälti hiljaa ja kuunnella, koska opettaja opetti eri oppiaineiksi jaoteltuja asioita, ei coachannut oppilasvetoisia ilmiöpohjaisia projekteja.

Ja kerroinko jo koulumatkoista, jotka hiihdettiin susia pakoon lasinen maitopullo repussa kyynel poskeen jäätyneenä? Ei ollut ainakaan tylsää.

Noh, ehkä hiukan karrikoin, mutta lapsuuteni teki kyllä minusta varsin immuunin tylsyydelle. Odottelut eivät juuri ahdista, vaikkei puhelin olisi mukana tai ladattu. Selviän kohtuullisen vammoitta tunnin tai parin kestoisista ylioppilaskirjoitusten valvonnoistakin. Niissä ei saa kokelaiden lisäksi juuri muuta vilkuilla kuin ajatuksiaan.

Kärsivällisyydestäni uskon tosin olevan kiittäminen pitkälti nimenomaan seurakuntalapsuutta. Enkä nyt tarkoita, että kasarilla kokouspuheet olisivat olleet pitkästyttäviä. Enkä sitäkään, että olisin tylsistynyt pyhäkoulussa. Tarkoitan vain, että aina silloin, kun pyhäkoulua ei kokouksen aikana ollut (muistaakseni usein), kuuntelin passiivisesti penkissä puheita, joita ei oltu suunnattu minulle. Aikuisten näkökulmasta ne olivat epäilemättä viisaita, voimallisia ja kuka tietää viihdyttäviäkin. Minusta ne olivat loputtomia. Välissä lauletut henksut tuntuivat keitailta erämaassa, vaikka laulu olisi laahannut enemmän kuin laki sallii.

Noh, saimme me toki välillä livahtaa kokouksista kirkon alakertaan tai ulos leikkimään. Ja pyhäkoulussa kyllä viihdyin hienosti, aina kun sellaiseen pääsin. Flanellokertomukset olivat jees ja kiiltokuvan liimaaminen pyhäkouluvihkoon jotenkin tärkeää ja tyydyttävää. Yltiövisuaalisen nykymaailman lapset edellyttävät varmasti niin kovin paljon enemmän tässäkin suhteessa. Tylsää, ei jatkoon.

Silläkin uhalla, että lapsistamme ei ehkä kasva lehmänhermoja, näen vain hyvänä, että heidät on nostettu lähemmäksi keskiötä niin yhteiskunnassa kuin seurakunnissakin. Keskiössähän meidän kaikkien ja kaikenikäisten pitäisi olla. Ei voi olla niin, että lasten on sopeuduttava aikuiseen maailmaan tai seurakuntaan. Yhtä vähän voi olla niinkään, että maailma ja seurakunta elää ja hengittää yksinomaan lasten ehdoilla. Kaikki voivat antaa ja kaikki voivat saada. Kenenkään ei pitäisi sopeutua muihin muita enemmän. Kaikki kärsikööt toisiaan kohtuudella, kilpaillen samalla keskinäisessä kunnioituksessa. Toisista iloitseminenkin on muuten täysin sallittua ja raamatullista.

Omassa seurakunnassani on tehty jo pitkään ilahduttavan säännöllistä ja hyvää pyhäkoulutyötä, mistä kertoo sekin, että pyhäkoululaisten määrä on huolestuttavan sijaan varsin rauhoittava. Lisäksi jo kahden toimintakauden ajan yksi jokaisen kuukauden jumalanpalveluksista on suunniteltu koko perheelle, siis koko seurakuntaperheelle.

Olen itse ollut perhejumalanpalvelusten suhteen aloitteellinen ja saanut ilokseni myös vastata monista tilaisuuksista. Alku jännitti. Tuleeko sanomista ja paljonko? Onko opetus liian simppeliä ja köykäistä aikuiselle? Onko väärin leikkiä ilmapalloilla rukouksen ja opetuksen välissä? Loukkaantuuko joku toistuvista aplodeista? Jättääkö monikin jumalanpalveluksen väliin huomatessaan, että se olis nyt taas se (p)erhejumalanpalvelus?

Itselleni välittyneet kokemukset ja kommentit ovat onneksi olleet positiivisia. Kivaa musiikkia, leikkeihin lähtee aikuisenakin mielellään, vaimoni taisi itkeä liikuttuessaan puheen aikana. Kirkonpenkitkään eivät ole olleet ainakaan tavanomaista niukemmin kansoitetut.

Perhejumalanpalvelusten ohella lapsia on huomioitu paremmin myös ”normaaleissa” jumalanpalveluksissa. Kun on aika lähteä pyhäkouluun, vuorossa oleva opettaja kertoo hiukan pyhäkoulun sisällöstä. Lasten puolesta rukoillaan. Sen jälkeen lapset lähtevät kulkueena, lippua kantaen, kohti pyhäkoulutiloja. Samalla seurakunta laulaa vuosittain vaihtuvaa teemalaulua. Tämän käytännön suhteen toiveemme ja tavoitteemme on, että lapset kokisivat olevansa tasavertaisia ja tärkeitä seurakuntaperheen jäseniä. Tuntuisi toimivan.

En kirjoittanut edellisiä kappaleita juhliakseni julkisesti sitä, kuinka käsittämättömän hienoa työtä teemme. Tampereelta pesee ja linkoaa! Olen toki terveellä tavalla tyytyväinen tehtyyn työhön, mutta leveilyn sijaan haluan ilmaista vilpitöntä kiitollisuuttani siitä, että uudet toimintatavat ja -muodot on otettu hyvin vastaan. Tyrmääminen tai runsas kritiikki olisi ollut sanomattoman lannistavaa, kenties omastakin puolesta, mutta etenkin lasten näkökulmasta. Olemmeko edelleenkin se seurakunta, johon lasten on parempi pitkälti vain sopeutua tai vaihtoehtoisesti pysyä poissa?

Kiitoksen lisäksi haluan kannustaa meitä kaikkia innostumaan ja etsimään uutta lapsi- ja perhetyön saralla. Arvokkaita ja toimivia asioita toteutetaan toki jatkuvasti monessa seurakunnassa, en epäile sitä. Mutta voisimmeko tehdä vielä paremmin, vaikka enempään ei olisikaan resursseja? Usein merkittävin muutos tapahtuu korvien välissä ja välillä, niin omissa ajatuksissa kuin niiden vastavuoroisen jakamisen kautta. Lasten huomioiminen ennen pyhäkouluun siirtymistä ei ole esimerkiksi ollut keneltäkään pois tai vienyt kenenkään voimia. Se piti vain hoksata.

Olisi hienoa, hyvää ja hyödyllistä, jos voisimme jakaa lapsi- ja perhetyötä koskevia ideoita ja käytäntöjä seurakuntien välillä. Ei ole suomalaiskansallista tehdä onnistumisistaan numeroa, mutta avuliasta kyllä. Se mikä toimii teillä, sepä toimii melko varmasti sovellettuna myös meillä. Yhtenä jakamisen ilmeisenä alustana tulee hakematta mieleen eräs lehti.

Ilmianna siksi meille se hyvä, mitä seurakunnassasi näet lapsityön tai ihan minkä hyvänsä työn suhteen. Me teemme todella mielellämme siitä numeron.

Tai no, ainakin jutun.

Leave a Comment

You must be logged in to post a comment.

Muita juttuja aiheesta

Autuas se, joka saavuttaa 1335 päivää!
Autuas se, joka saavuttaa 1335 päivää!

Tapio Lohikko Päätin jokin aika sitten, että eläkkeelle jäämisestäni puhuminen saa nyt riittää. Kunnes [Read More]

Pirkko ja Anneli

Kaikki on ollut sattumaa. Niin väitti lukuvuoden päätteeksi eläköitynyt opettajakollegani Pirkko. Hän päätyi [Read More]

Valo — ei orjuudelle ry tekee työtä ihmiskauppaa vastaan
Valo — ei orjuudelle ry tekee työtä ihmiskauppaa vastaan

Katri Liukko Ajattele: sinäkin voit kadulla kävellessäsi kohdata ihmiskaupan uhrin täysin tietämättäsi. Vaikka [Read More]

Ahtaista ympyröistä
Ahtaista ympyröistä

Minulla on synkkä salaisuus. Kasvoin ahdasmielisissä uskonnollisissa ympyröissä. Niissä ajateltiin, että asiat [Read More]

Archives