Suomen Baptistikirkko verkossa
torstai 14. marraskuuta 2019 10:42

Pastorikyselyn antia: Kättely, kahvit ja kyläily – osallisuuden vahvistamisen kulmakivet

Kaikki lähtee Kristuksesta

– Suhtautumalla heihin normaalisti, vastaa Tampereen seurakunnan pastori Tapio Lohikko kysymykseen siitä, miten seurakuntalaisten kokemusta joukkoon kuulumisesta voi vahvistaa.

Normaaliin suhtautumiseen kuuluu molemminpuolinen luontevuus; aitous voittaa temput pitkässä juoksussa.

– Sosiaaliset taidot ovat toivottavia. Ei kaikki ”luontevuus” edistä asiaa. Ei passaa esiintyä omana tylynä itsenään rehellisyydenkään nimissä. Toinen asia on, kuka sosiaalisia taitoja opettaa. Onneksi seurakunnassamme ei ole suurta tarvetta siihen. Enemmän on tarve rohkaista tavallisia ihmisiä luottamaan osaamiseensa ja hakeutumaan tervehdys- ja juttuetäisyydelle. Sitä monet ujot toivonevat, kun ovat kirkkoon tulleet.

On totta, että tilaisuuksia kohtaamisille voidaan seurakunnassa luoda, mutta niihin on oltava itsetuntoa tarttua. Kokkolan seurakunnan paimenet Harri Kankare ja Heikki Järvi pitävätkin tärkeänä, että seurakunnassa opetetaan kristuskeskeisyyttä ja kristusidentiteettiä, jonka varaan itsetunto rakentuu terveesti. Tältä pohjalta opetetaan ja kehotetaan ihmisiä ylittämään mukavuusalueittensa rajat, lähestymään oudompia ja istumaan vieraampaan seuraan.

 

Keskustelevampaa

Kaikki hengelliset tilaisuudet voivat luoda ja rakentaa yhteyttä, mutta parhaiten toiminevat ne, joissa myös syödään tai kahvitellaan. Samalla voidaan kertoa uusille seurakunnasta ja esitellä vastuuhenkilöitä.

Monet erityistilaisuudet, kuten raamattupiiri, teemapäivät ja yhteiset projektit ovat syvemmän tutustumisen ja yhteyden vahvistumisen kannalta oleellisia. Kokkolassa pohditaan kuukausitiedotteen kehittämistä niin, että mukana olisi seurakunnan jäsenen todistusluonteinen esittely. Kokouskulttuuriakin rakennetaan keskustelevammaksi.

– Ihmiset haluavat osallistua ja sitä kautta oppia yhdessä, Kankare ja Järvi toteavat konstruktiiviseen, oppijan aktiivisuutta korostavaan oppimiskäsitykseen viitaten.

Saarna voi lähestyä kuulijan tarpeita niin muodoltaan kuin sisällöltäänkin. Jussi Latvala, Kauhajoen seurakunnan pastori, kertoo ottavansa uudet ihmiset huomioon vahvemmin evankelioivalla puheella vahtimestarilta saadun vinkin pohjalta. Oleellisin osallisuus seurakunnassa kun on osallisuus Kristukseen.

 

Kättely, kahvit ja kyläily

Kolme mainituinta lääkettä seurakuntalaisten välisen yhteyden tiivistämiseen ovat kättely, kahvit ja kyläily. Jurvan seurakunnan johtaja Heimo Saarela nostaa kyläilyt parhaaksi yhteyden hoidon muodoksi. Suhteita tulee Kankareesta ja Järvestäkin rakentaa myös seurakunnan ulkopuolella ystävyyttä vaalien ja ystävättömyyttä ehkäisten. Pastorin vierailuillakin on merkitystä.

– Päätimme vaimoni Hannan kanssa vierailla viikottain vähintään kahdessa perheessä. Se on toiminut valtavan hyvin. Kesäisi leikkaan marjapensaita, omenapuita, teen klapeja, ajan traktoreita tai huollan niitä. Joskus uskomatonkin isäntä on ihmeissään ja tulee kuudennen kyläreissun jälkeen kirkkoon, Latvala kertoo.

Tervehtimiskulttuuriinkin kiinnitetään seurakunnissa huomiota.

– Kannustamme tervehtimään toisiamme. Vanhimmiston pitää näyttää esimerkkiä. Ennen sunnuntain kokousta ovella yksi tai kaksi kättelemässä tulijat ja toivottamassa tervetulleeksi, kertoo Aki Liukko, Vaajakosken seurakunnan johtaja.

Vastaavia ratkaisuja on kaikissa seurakunnissa. Huomioiva kohtaaminen on arvotuksen tunteenkin synnyn kannalta tärkeää.

– Huomataan autot, uusi takki, sisarilla kampaus. Myös selvä, rehellinen halaus ja ystävällinen hymy ovat todella tärkeitä, toteaa Jussi Latvala, joka kokee, että seurakuntalaisia tulisi asiassa opettaa.

 

Palautetta, etenkin rohkaisevaa

Tunne arvostuksesta lisää osallisuutta. Lohikko näkee vaaransa tehtävien korostamisessa tienä arvostukseen.

– Kaikki eivät löydä sopivaa tehtävää nopeasti. Heitä voi tukea arvostuksen kokemuksen syntymisessä kyselemällä näkemyksiä joistakin seurakuntaan liittyvistä asioista, tai ihan vain juttelemalla.

Vaikka palvelutehtävä vahvistaa osallisuutta itsessään, vaikutus on voimakkaampi, jos sen kautta saa arvostusta ja kannustusta.

– Pitkään mukana olleillekin on muistettava antaa palautetta, erityisesti rohkaisevaa, muistuttavat Kankare ja Järvi.

Kokkolassa on pitkään pyritty palaute- ja rohkaisukulttuuriin, jossa rakentava palaute annetaan kauniisti toivekädellä, eikä rohkaisevaa säästellä.

– Palautteen on oltava kuitenkin aitoa.

Lohikkokin katsoo, ettei tunnustus saa olla muodollista, persoonatonta tai summittaista, vaan konkreettisista asioista kiittämistä. Rahkonen toteaa, että tarvittaessa on oltava kohteliaan rehellinen. Latvala muistuttaa, että esimerkiksi todistajia tulee jo edeltä käsin opetta puheenvuoron rakentamiseen ja pituuteen liittyvissä asioissa, ei jälkikäteen.

Kehujen ohella vastuun antaminen kertoo arvostuksesta. Saarelan mukaan Jurvassa kysellään usein, kuka on halukas mihinkäkin palvelukseen.

– Ihmiset kokevat arvostuksena, kun saavat hommia hoidettavakseen.

Liukko kertoo, että Vaajakoskella esitellään eri tehtävissä jumalanpalveluksessa toimivat nimeltä. Se on oleellista penkissä istuvankin näkökulmasta. Ensikertalaisesta voi tuntua ulkopuolisesta, jos oletetaan kaikkien tuntevan kaikki.

 

Oikea tehtävä oikealle ihmiselle

Palvelutehtävän kautta voi vahvistaa toisten osallisuuden kokemuksen ohella omaansa.

– Yhteydet rakentuvat itsestään niiden välille, jotka kiinnostuvat samankaltaisista tehtävistä, toteaa Lohikko.

Seurakuntalaisia onkin kannustettava tehtäviin mahdollisuuksia tarjoten. Pienen kynnyksen tilaisuuksia, esimerkiksi talkoita, on hyvä järjestää. Lohikko mainitsee, että kutsuminen, ei pakottaminen, on oleellista, ja nimenomaan tehtäviin, jotka sopivat tekijöilleen. Kankare ja Järvikin painottavat, että seurakuntalaisten vahvuudet tulee tunnistaa.

– Kaikista ei ole kaikkeen, toteaa Rahkonen, joka mainitsee Jeesuksen jakaneen talentit kullekin kykyjen mukaan. Vanhimmiston tehtävä on nähdä, mitä lahjat ja rohkaista vastuuseen.

– Ongelmallista on, jos ihmiset luulevat omaavansa jonkin lahjan. Laulutaidoton älköön esittäkö yksinlauluja, saarnataidoton älköön saarnatko, epätasapainoiset tai hyvin äkkipikaiset älkööt johtako.

Lohikko kokee, että vapaakristillisissä seurakunnissa välttämätön vapaaehtoisuuden kulttuuri varmistaa pitkälti oikeiden tehtävien ja ihmisten kohtaamisen. Ongelmia syntyy, jos ei kehtaa jättää epäsopivaa tehtävää tai kokee sen hoitaminen hyväksytyksi tulemisen edellytyksenä.

– Kun lähimmäisen kuormittuminen on ilmeistä, tulisi toisilta löytyä rohkeutta ottaa asia puheeksi. Ei-sopiva tehtävä ei palvele jäsentä, eikä seurakuntaa. Puheeksi ottaminen voi johtaa sopivan tehtävän löytymiseen.

Se, miten hyvin asiat osataan ottaa esiin, perustuu seurakunnan ilmapiiriin ja jäsenten sosiaalisiin taitoihin. Sopivan tehtävän löytyminen on tärkeää, sillä siitä käsin rohkaistuu vaikuttamiseen.

Kysymys sopivasta tehtävästä ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. Toisinaan tehtävä muuttuu sopivaksi kasvun myötä.

– Pyrimme vastuuttamaan sopivin ”annoksin”, joihin asianomainen henkilö suostuu ja ajan myötä myös oppii ja kehittyy. Rukousta vastuun kantajien puolesta ei voi aliarvioida, toteaa Saarela.

 

Tasavertaisia, ei tasapäisiä

– Tasavertainen kohtelu tulee siitä, että annetaan halvemmalle kaksinkertainen kunnia, ajattelee Jussi Latvala.

Vahvemmat tulevat siis heikompia vastaan. Heimo Saarela kokee, että tasavertaisen kohtelun tulisi olla luontaista.

– Olen ollut esimerkiksi sellaisella ehtoollisessa seurakunnassani, jossa leipä ja viini kiersi ympyräasetelmassa henkilöltä toiselle. Tuossa korostuu idea, että ehtoollinen on Jumalan lahja ja ihminen sivuroolissa, kaikki uskovat saman arvoisia.

Pauli Rahkonen tunnistaa seurakuntien ongelmaksi sukulaisten tai näiden lasten suosimisen.

– Itse en toimi näin. Kiitokset tai nuhteet täytyy jakaa henkilöön katsomatta tasapuolisesti. Vanhoja tulee kunnioittaa, sillä kaikki vuorollaan tulevat vanhoiksi. Seurakunnan ”naisenergia” tulee huomioida.

Rahkonen katsoo, että vähemmistöjä, kuten romaneja, mielenterveysongelmaisia, maahanmuuttajia ja ”alhaalta” pelastuneita tulee ymmärtää heidän lähtökohdistaan, mutta siten, ettei pieni vähemmistö ala määritellä toimintaa.

Aki Liukko yhdistää tasavertaisen kohtelun siihen, että tehtäviin kehotetaan hakeutumaan jokaista.

– Ei aseteta ennakkoehtoja, oma kutsumus tai halu toimia on valintaperuste tehtäviin.

Kokkolankin pastorit lähestyvät tasavertaisuuskysymystä tehtävien kautta. Seurakuntalaisten armoitukset tulee huomioida monipuolisesti ja heidät tulee valtuuttaa palvelukseen.

– Ketään ei sorreta minkään ominaisuuden takia, mutta kuitenkin Jumalan sanassa pysyen.

Tapio Lohikko katsoo tasavertaisuuden kokemuksen lähtevän siitä, ettei itse asetu toisten yläpuolelle kaikkitietävänä ja korkeammalta kiittelevänä.

– Kun on tietävämpi tai vahvempi jossakin asiassa, tulisi muistaa, että toinen on tietävämpi tai parempi toisessa. Näistä tulisi oppia antamaan arvostusta, jolloin sitä saa takaisinpäinkin. Seurakuntalaiset ovat taidoiltaan ja ominaisuuksiltaan erilaisia. Tasavertainen kohtelu ei tarkoita tasapäistämistä.

 

Samanlainen, erilainen seurakunta

Saarela ja Liukko kokevat, että seurakuntaan voidaan osallisuuskysymyksissä soveltaa samoja malleja kuin muihin yhteisöihin.

– Itse suosin työelämän esimiehen tehtävistä tuttuja asioita seurakunnassakin. Tulee seurata aikaa. Asiat muuttuvat ja taitoa vaatii soveltaminenkin, sillä seurakunnan ikärakenne on huomioitava.

Latvala ymmärtää entisenä urheilumiehenä yhteisyyden voiman, josta seurakunnassakin on kyse.

– Emme voi koskaan vedota yhteisyyteen ja me-henkeen liian voimakkaasti; meillä on taivas, iäisyys, Jeesus ja Jumala Pyhä Henki. Kuulumme taivaalliseen yhteisöön, joka olisi tehokkaammin saatava seurakunnissamme toimimaan. Siinä piilee voimavaramme. Mikään klubi ei voi tällaista yhteisöä esitellä.

Rahkonen muistuttaa, että Raamatun ohjeet ovat seurakunnassa muista yhteisöistä poiketen määrääviä. Lohikkokin kokee seurakunnan dynamiikaltaan ja kontekstina erottuvana. Esimerkiksi pakollisessa, nuoria ikäluokittain kokoavassa koulussa on selkeä opettaja-oppilaat -asetelma. Vapaiden seurakuntien elämän eroaa lisäksi muista seurakunnista.

– Eniten yhtäläisyyksiä osallisuuden tunteen muodostumisessa lienee yhteisöihin, joissa jäsenkuntaa yhdistää jokin aate ja toiminta siinä määrin, että he vapaaehtoisesti liittyvät siihen ja palvelevat yhteisön tavoitteiden saavuttamista. Muutama harva on työsuhteessa, muut vapaaehtoisia, varoillaan toimintaa kannattavia.

Kankare ja Järvi näkevät eron pienten ja suurten seurakuntien välillä. Suuressa haaste voi olla sopivien henkilöiden löytyminen tehtäviin, seurakunta kun ei ole ohjelmapalvelutoimisto, vaan valtuuttava ja osallistava yhteisö.

– Näin ihmiset voivat kokea siunauksen, hengellisen kasvun ja palvelevansa Jumalaa. Osallisuus on itsetunnon kulmakiviä. Se merkitsee, että kuuluu jonnekin ja tekee jotakin merkityksellistä. Kokemuksen, että tulee käytetyksi ja on osa jotain erittäin merkityksellistä, tulee olla osa seurakuntaa.

Related Tags:
Previous Topic:
Next Topic:

Leave a Comment

You must be logged in to post a comment.

Muita juttuja aiheesta

Jouluruno

Tervetuloa, väsyneet ja koti-ikävöivät. Ei talliin mutta vanhoihin kouluihin, vanhainkoteihin, varuskuntiin ja [Read More]

Kiirastorstaina olen onnellinen!
Kiirastorstaina olen onnellinen!

Kun istuin tänä aamuna lopettelemassa aamukahviani, jota kaadoin sinisestä ystävättäreni kirpputorilta [Read More]

Jeesuksen palvelijoina loppuun asti

Anneli Lohikko Jeesuksen viimeisellä matkalla Galileasta Golgatalle asti häntä seurasi opetuslasten lisäksi joukko [Read More]