Suomen Baptistikirkko verkossa
tiistai 30. marraskuuta 2021 16:38

Ja tapahtui niin päivinä…

Kun hedelmätönkin nainen on äärettömän siunattu

”Ja hän on oleva sinulle iloksi ja riemuksi, ja monet iloitsevat hänen syntymisestään”
-Luuk. 1:14

Haluan kirjoittaa sinulle eräästä ihmeellisestä päivästä, jona aika pysähtyi. Oli vain tämä hetki, ja kuin koko maailmankaikkeus painettuna sydämeni tupaan sellaisella tavalla, jota en varmasti toista kertaa tule tässä ajassa kokemaan. Olin niin pienen äärellä, mutta samalla hetkellä niin suunnattoman suuren, joka pystyi olemuksellaan liikauttamaan kokonaisen vuoren paikaltaan yhden jos toisenkin kulkijan sisimmässä. Tunsin kulkeutuneeni mukaan johonkin sellaiseen, jossa pala Taivasta astui kirkkaudessaan tällaisen vajavaisen ihmisen elämään. Eikä tämä ole tarua. Todellakin, Jumalan lahja saapui mukanaan kymmenen sormea ja varvasta, niin täydelliset muodoltaan.

Maailma näki ensimmäisen kerran pienen tyttövauvan, ainoaa laatuaan. Meidän pikku-Julian.

Sinä päivänä olin ollut laatimassa lehtikirjoitustani valmiiksi Suvimäen Klubitalolla. Talon mentyä kiinni istuin parkkipaikalla ”nippaninromuuni”. Ajattelin ajaa ensin kauppaan ja sieltä kotiini Vihtavuoreen. Autoa käynnistäessäni mieleen tuli kuitenkin pistäytyä pikaisesti viimeisillään raskaana olevan pikkusiskoni luona kahvilla, olihan hän vihjaillut WhatsAppissa, että illalla saattaisi olla aika lähteä sairaalalle.

Ajoin ensin lähikauppaan ja ostin sieltä vähän kahvileipää ja evästä, jotta Johannan luona voisimme syödä yhdessä. Hänen luokseen saavuttuani sain tuskin kengät riisuttua jalasta, enkä istumaan kerennyt lainkaan, kun tuleva äiti seisoi edessäni tuskaisena kaksin kerroin ja pyysi, voisinko lähteä viemään häntä synnytysvastaanotolle Gravidaan. Hän ei taitaisi enää pystyä olemaan kotona.

”Tottakai, lähdetään heti.”

Otin mukaani muutaman pyyhkeen autoon laitettavaksi, ja urhein askelin Johanna hyppäsi kassinsa kanssa kyytiin. Olin huolissani pienestä adrenaliiniryöpystä, joka otti minussa hiljalleen enenevästi valtaa. Lisäksi tiesin, että alhaiset verensokerit helposti ajattavat pitkin Jyväskylän pisimpiä reittejä sairaalalle, vaikka tunnenkin kaupungin kuin omat taskuni. Niinpä laitoin navigaattorin varmuuden vuoksi ohjaamaan meitä päämäärää kohti.

”Nyt Johanna, jos mahdollista, ei puhuta matkalla mitään, mun täytyy käyttää kaikki keskittyminen vain tähän ajamiseen,” tokaisin takapenkille, ja sitten lähdimme matkaan.

Ajoimme keskussairaalalle Gravidan eteen osittain kiellettyjä teitä pitkin, mutta ei sen ollut tällä kertaa väliä. Sitä paitsi poikkeus vahvistaa vain ehdotonta sääntöä.

Pikkusiskoni otettiin heti sisälle synnytysosastolle. Kello oli silloin noin puoli viisi iltapäivällä. Päätin jäädä hänen seurakseen, ettei tarvitsisi yksin olla. Hetkisen kuluttua ajattelin jo jäädä sairaalaan koko seuraavaksi yöksi Johannaa tukemaan. Minun ei kyllä missään vaiheessa ollut tarkoitus olla synnytyksessä millään lailla mukana, koska hänellä oli sitä varten sairaalakutsua odotteleva doula varattuna.

Olin siis ihan yllättäen ajautunut rooliini, jossa nyt olin. Soitin iltapäivällä työkaverilleni kysyäkseni, saisinko huomenna tulla vähän myöhemmin aloittamaan omaa työvuoroani Fidan kirpputorilla. Olisin nimittäin ensi yön odottamassa elämääni lasta, joka jatkossa tulisi käyttämään minusta tädin arvonimeä. Synnytyksessä mukana oleminen olisi minulle niin ainutlaatuista.

Työkaverit ymmärsivät ”yskäni” erittäin hyvin ja antoivat minulle reilun jouston seuraavalle päivälle, olivathan he jo monta kuukautta myötäeläneet odotusajan onneani.

Puoli kymmenen maissa illalla tulevan äidin tuska oli niin suurta, että hänelle laitettiin epiduraalipumppu oloa helpottamaan. Hänet siirrettiin sitä varten synnytyssaliin, ja minä istuin siellä siskoni vieressä hänen kanssaan yötä valvomassa. Kätilöt kertoivat meille, että aamulla he mahdollisesti jouduttavat supistuksia, koska ne olivat epiduraalin vaikutuksesta heikentyneet lähes olemattomiksi. Johanna rauhoittui tiedon saatuaan nukkumaan.

Kello oli lähestymässä hiljalleen heinäkuun kuudettatoista päivää. Tilanne synnytyssalissa oli hyvin rauhallinen. Päätin tilata sairaalaan vähän syötävää ja lähdin pääovilta sitä hakemaan. Kun olin palaamassa osastolle, hoitaja tuli Johannan luota kiireesti ja sanoi minulle, että odottaisinko ulkopuolella, hänen täytyy nopeasti etsiä joitain tavaroita.

”Nytkö se syntyy?” kysyin juoksevan kätilön perään.

”Nyt hän syntyy”, kuului pehmeä vastaus.

Vilkaisin kelloa seinällä, joka näytti varttia vaille keskiyön. Menin ruokapussi kädessä oleskelutilaan, jossa nukahdin sohvalle tunniksi purkamaan omaa väsymystäni.

”Riisu kenkäsi, Niina, sillä paikka, jossa seisot, on Pyhä maa”, kantautuivat Raamatun Ikuiset Sanat sinne jonnekin unien ja ajatusteni virtaan. Vähän ennen yhtä torstain puolella heräsin kuin vaistoten mitä minulle juuri tultaisiin kertomaan. Nousin sohvalta ja lähdin varovaisesti kävelemään siskoni synnytyssalia kohti.

Oli aivan hiljaista ja hämärää. Keskiyön tunnit painoivat selkeästi osaston tunnelmaa rauhaan, mutta tässä samassa rauhassa oli selkeästi jotain muutakin. Siinä oli jotain käsinkosketeltavan herkkää, mutta samaan aikaan jotain niin kauniin Pyhää.

”Riisu kenkäsi, Niina”, Taivaalliset Sanat kuiskivat käytävillä kuin kaikuina kehottaen minua syvältä sydämestäni nousevaan Jumalan ihmeen kunnioitukseen.

”No niin, nyt voit mennä huoneeseen”, kätilön ystävällinen ääni lupasi, kun hän tuli minua käytävällä vastaan. Aukaisin oven ja astuin sisälle. Kävelin hiljaisin, varovaisin askelin, kuin kunnioittaen jo kävelylläni sitä jotain, mitä näkisin pikkusiskoni olkapään yli: pienen pieni tyttövauva, samalla niin suuri ihme, joka jo äitinsä kohdussa on taitavasti kokoon punottu. Ihme, jonka elämä on Pyhää maata. Ihme, jonka hiuskarvoistakin joka ainoa on jo laskettu. Jumalan ihme, jonka hengen Hän on paikalleen pannut, sen jota kadehtien Isänä itselleen halajaa. *

Aika pysähtyi ihmeen äärellä, pientä Jumalan kuvaa katsellessani. Olin jossain niin kaukana todellisuudesta, kuitenkin kaiken aikaa siinä hetkessä käsittämässä, mitä juuri oli tapahtunut. Täydellisen onnellisuuden tunne täytti koko mieleni ja sieluni, kun jotain niin autuaan Pyhää seisoi meidän keskellämme. Me kolme ja Kristus. Nämä hetket ovat niitä Taivaan aarteita, joiden selittämiseen ei ole olemassakaan sanoja. Vaillinaisilla sanoilla ei koskaan voi tavoittaa sitä, miltä Pyhyys tuntuu ja mitä se on. Se on niin täydellistä, se on syvää rauhaa, Jumalan ikuista virtaa…

Iltapäivällä meidän saapuessamme Gravidaan, olin mielessäni ajatellut, miten ihana asia olisi, jos siskontyttöni syntyisi keskiviikkona 15.7. Hän syntyisi puolessa välissä kuuta, palkkapäivänäni, ja saisin aina muistaa siitä Fidan ajan, sitten kun aikani tässä työssä on kuljettu loppuun.

Työsuhteeni Fidalla on ollut minulle hyvin eheyttävä kokemus ihmisenä kasvamisen tielläni, ja se on antanut elämääni paljon merkitystä. Olen joutunut kulkemaan pitkän ja vaikeakulkuisen tien, että pystyn ylipäänsä olemaan osa-aikaisessa työssä, joten Fida ensimmäisenä ja armollisena työnantajana jättää minuun kauniita ja unohtumattomia jälkiä.

Ihan kuin Taivas olisi kuullut yläilmoihin mietteeni, ja vaivihkaiset toiveeni tyttären syntymäpäivän suhteen. Jumala ei koskaan myöhästy, ei nytkään: tyttö syntyi kello 23.59, 40 sekuntia ennen puolenyön!

* Jaakobin kirje 4:5

Previous Topic:

Muita juttuja aiheesta

Kiittäkää joka tilassa
Kiittäkää joka tilassa

”Me kehoitamme teitä, veljet: nuhdelkaa kurittomia, rohkaiskaa alakuloisia, holhotkaa heikkoja, olkaa pitkämieliset [Read More]

Naistentyötä jo kahdeksannella vuosikymmenellä
Naistentyötä jo kahdeksannella vuosikymmenellä

Baptistinaisten järjestäytymisestä tuli viime vuonna kuluneeksi 70 vuotta. Kun baptistityö 1870-luvulta lähtien [Read More]

Kodin uskontokasvatuksen tukeminen kohtaa opetussuunnitelman mukaisen opetuksen

Vaasan kristillisessä koulussa opitaan turvallisessa ympäristössä   Confido Pohjanmaa Kristillinen Kasvatus [Read More]

Archives