Suomen Baptistikirkko verkossa
torstai 29. lokakuuta 2020 06:16

Minä päästän sinut linnustajan paulasta ja nostan kalliolle, jolle et itse pääsisi

tuija

”Mikä on Aabrahamin poikien isän nimi?” isä kysyy tiukasti. Pienten jalkojen liike pysähtyy. Aivot miettivät vastausta kuumeisesti. Isä pyytää hieromaan kovempaa; tassuttelemaan selän päällä. Tiedän kipeän kohdan tarkalleen. Joka ilta se on samassa paikassa. Mutta vastausta isän kysymykseen en tiennyt.

Äitini oli vielä minuakin pienempi nainen. Hänellä oli siniset silmät, jotka suuttuessaan lähettivät sinisiä salamoita. Aikuisena ymmärrän äitini tarvinneen kaiken sen sisun, mikä hänessä oli. Pienenä tyttönä hän yksin toi lehmät Karjalasta. Hän ei koskaan puhunut, millaista oli olla evakkona. Tulipalossa hän pelasti siskoni, mutta minun pientä veljeäni ei kukaan voinut pelastaa. Mutta kaikkea tuota lapsena en tiennyt. En ymmärtänyt, miten kovilla äiti elämänsä aikana oli. Muistan vain, että opin seuraamaan äidin ylähuulen asentoa. Kun se meni tietyllä tavalla sykerölle, piti yrittää liikkua aivan hiljaa varpaillaan. Parasta olisi ollut, jos olisi saanut taiottua itsensä näkymättömäksi tai kokonaan pois.

Asuimme Pohjois-Savossa Nilsiässä. Maatilalla minusta kasvoi tyttö, joka oli kova tekemään töitä. Yritin myös olla kiltti ja näkymätön. Tanssin salaa iltaisin. Tai kirjoitin ja luin kirjoja. Katsellessani tähtiä, tiesin Jumalan tehneen tämän kaiken. Juttelin Jumalalle, sille partaiselle miehelle.

Menetysten vuodet
En itke. Minulla on mainio tekniikka. Itku ei tule kun vaan muistaa hengittää. Jos antaa hengityksen tauota hetkeksi niin sitten kurkkua kiristää ja itku tulee väkisinkin. Hengitä.

Näillä ohjeilla mentiin nuoruusvuodet. Isäni kuoli ollessani 17-vuotias ja äitini sairastui syöpään muutama vuosi sen jälkeen. En tiedä mitään raskaampaa kuin seurata läheltä miten rakas ihminen kärsii. Eikä minulla tuossa vaiheessa ollut mitään lohdutuksen sanoja. Mutta jotain tiesin hoitamisesta. Olin valmistunut kuntohoitajaksi ja kaksi vuotta terveydenhoitajaopintoja oli takana. Äitini sanoi lopun lähestyessä: ”Tuija, tee välillä jotain iloista, ettet aina mieti näitä sairauksia ja kuolemista.”

Minä eksyin pimeyteen. Sulin siihen kuin lumi kalseaan veteen. Enkä tiedä miten itseni kokoaisin. Kun atomi atomilta pitäisi. Ja pimeässä ei ole valoa että näkisin.

Susia enkelten vaatteissa on oikeasti olemassa. Minä törmäsin yhteen niistä nimeltä New Age. Uskoontuloni jälkeenkin nukuin puoli vuotta niin, että käteni kosketti koko ajan tyynyni alla olevaa Raamattua. Näin siitäkin huolimatta, että Jeesus oli hetkessä antanut sydämeeni rauhan. Se tapahtui yhtenä yönä, kun Raamatun sanoin tuonelan virrat piirittivät minua. Jaksoin vain sanoa: ”Auta Jeesus.” Se riitti. Hyvä paimen nosti pelästyneen lampaan hartioilleen ja kantoi kotiin. Olen ollut 20 vuotta uskossa ja koko aikana en ole kertaakaan epäillyt. Kun on ollut pimeässä eksyksissä, arvostaa valoa ja kotia. Enkä sinne pimeyteen halua eksyä enää koskaan. Siksi luen Raamattua.

Näkymättömästä näkyväksi
Kävi niin kuin äitini sanoi. En jaksanut enää sairauksia. Lopetin terveydenhoitajaopinnot ja opiskelin tanssinohjaajaksi. Kun surulle ei löydy sanoja, niin ne voi aina tanssia pois. Tein vuosittain matkoja Egyptiin tanssitunneille. Opettelin soittamaan myös tabla-rumpua. Esiinnyin ja opetin ympäri Suomea ja ihmettelin että Jumalani, miten tämä nyt näin meni? Eikö tanssiminen ole syntiä?

Raamatun lisäksi luin Tommy Hellstenin kirjoja ja tajusin, että ehkä tämä on Jumalan keino tehdä näkymättömästä näkyvä. Ymmärsin tarvitsevani tätä. Niin paljon Jumalan ajatukset ovat suurempia kuin ihmisten.

Epäonnistumisille ei sijaa
”Mitä minä tällä teen?” Olen istunut sängylläni ja tuijottanut hammasharjaa jo kauan. Olen suunnattoman väsynyt. Tuntuu etten riitä mihinkään. Aina on näytös, jota pitäisi suunnitella, tai koreografia tai tanssikurssi. Minä en osaa enkä jaksa. Ja olen myös suunnattoman yksin. Minulla ei ole ketään.

Laitan kynttilät palamaan. Kuuntelen radio Deitä ja Patmoksen ohjelmia. Miten voisin hankkia enää uutta kallista tanssipukua, kun maailmassa on nälkäisiä lapsia?

Olin ansassa. Freelancerina jouduin koko ajan hankkimaan itselleni töitä. Epäonnistumisille ei ollut sijaa. Jos työni teinkin hyvin, niin se ei riittänyt. Ihmisten pahat puheet ja juorut romuttivat hetkessä viikkojenkin työn. Armotonta. Rukoilin ja sain uutta voimaa! Löysin ulospääsytien ja opiskelin lähihoitajaksi työni ohessa.

Taas olin ansassa. Siltä minusta tuntui. Yskin ja köhin ja jouduin potilaille kertomaan asiat moneen kertaan. Ääneni ei enää kerta kaikkiaan kuulunut. 10 vuotta olin ollut keskussairaalassa töissä. Eräänä päivänä kiireen keskellä väsyneenä kuulin hellän äänen sisältäni: ”Minä päästän sinut linnustajan paulasta. Minä nostan sinut kalliolle, jolle et itse pääsisi.”

Nyt olen uudessa työpaikassa. Paranen joka päivä lisää. Jumala on hyvä.

”Siunaa Herra kotini”
Kirjoitan tätä lokakuun viimeisenä päivänä. On pyhäinpäivä. Ajattelen isääni ja äitiäni. Voisinpa puhua heille nyt aikuisena. Katselen vanhoja valokuvia. Löydän kuvan, jossa taustalla on äitini tekemä ryijy. Paksulla villalangalla siihen on kirjailtu: ”Siunaa Herra kotini.” Itken. En ollut muistanut tuota ryijyä. Meillä ei puhuttu Jumalasta. Mutta koko ajan oli esillä tuo ryijy. Omin käsin tehty. Vailla katkeruutta mistään tapahtuneesta. ”Kaikki otetaan vastaan, mitä taivaasta annetaan,” muistan äidin sanoneen. Ja paljon hän joutuikin ottamaan vastaan. Ja silti oli tuo ryijy. Vai ehkä sen vuoksi?

Minullakin on ollut ihmeellinen elämä. Parasta uskoontuloni lisäksi on uusi perheeni. Siihen kuuluu erittäin rakas, höpsö ja hullutteleva mieheni, joka rakastaa myös Jumalaa. Vietimme juuri 10-vuotishääpäiväämme. Mikä ihana lahja on oma uskovainen rakas.

Isä, nyt osaisin vastata sinun kysymykseesi. Aabrahamista on tullut minulle hyvinkin läheinen. Uudestisyntyneenä kristittynä tiedän olevani oksastettu samaan puuhun kuin Aabraham. Olen käynyt Israelissa ja painanut poskeni itkumuuria vasten. ”Kiitos Jumala, miten olet minua muovannut kaikki nämä vuodet. Lujalla kädellä olet sen tehnyt. Sinä pelastat linnustajan paulasta ja nostat kalliolle, jolle en itse pääsisi. Pelasta kaikki sukulaiseni taivaan kotiin. Siunaa lähetysjärjestöjä ja kaikkia niitä, jotka Raamattua rakastavat. Muista kärsivää seurakuntaasi. Ole kaikkien yksinäisten ja eksyneiden lohtuna. Olet ihmeellinen ja rakas. Jeesus, olet Herrani ja vapahtajani. Amen.

Tuija Halttunen

 

Leave a Comment

You must be logged in to post a comment.

Muita juttuja aiheesta

Seurakunnan sukupolvenvaihdos
Seurakunnan sukupolvenvaihdos

Tampereella koronakevät sulki seurakunnan ovien ohella kokonaisen aikakauden Viidellä vuosikymmenellä Tampereen [Read More]

“Parasta mitä voi tapahtua”
“Parasta mitä voi tapahtua”

Silmät loistavat. Ilo, rauha ja kiitollisuus huokuvat olemuksesta. Mauri Puttosen elämä on sananmukaisesti elävä [Read More]

Maria Rissanen eli pitkän, vaiheikkaan elämän
Maria Rissanen eli pitkän, vaiheikkaan elämän

Vuonna 1916 syntyi Jäämeren rannalla tyttö, joka eli ensimmäiset vuotensa turvekammissa. Neljäntoista lapsen [Read More]

Taidetta rakkaudesta Luojan luomaan luontoon
Taidetta rakkaudesta Luojan luomaan luontoon

Flos momentum – Katselkaa kedon kukkia Pekka Anttilan viime marraskuussa järjestetty taidenäyttely [Read More]

“Tarve luoda uutta on pala Jumalaa meissä”
“Tarve luoda uutta on pala Jumalaa meissä”

Alussa oli sateenkaari Vaajakoskelainen Leea Patrikainen taitaa useamman taiteenlajin. Maalaustaide on ylitse muiden, [Read More]

Archives