Suomen Baptistikirkko verkossa
torstai 29. lokakuuta 2020 07:40

Seurakunnan sukupolvenvaihdos

Tampereella koronakevät sulki seurakunnan ovien ohella kokonaisen aikakauden

Viidellä vuosikymmenellä Tampereen baptistiseurakunnassa työskennelleen pastori Tapio Lohikon ja tammikuussa työhön valitun Sami Güntherin tehtävät vaihtuivat yllättäen poikkeusoloissa. Kissanmaan kirkolla toiminta käynnistyi hiljalleen kesäkuussa, mutta heinäkuun puolivälissä rauhaa riittää yhä kahden pastorin perusteelliseen ajatustenvaihtoon.

Tapio Lohikon ja Sami Güntherin mentorointisuhde alkoi kolme ja puoli vuotta sitten Samin opintojen aikana. ”Tapio edustaa minulle sen kaltaista pastoraalista pastorityyppiä ja sen mukaista ajattelua, josta olen saanut paljon omaankin ajatteluuni.” Sami kertoo. ”Tapio on kyennyt rauhoittamaan tiukoissa tilanteissa ja tarjoamaan näkökulmia, joita kukaan, joka itse ei ole pastorina toiminut, ei voi antaa. Keskustelut ovat olleet arvokkaita, ja yhteys on syntynyt. Hänelle on helppo jakaa asioitaan, mikä on ollut valtava voimavara viimeisen kahden vuoden aikana.” Mentorisuhteesta pidetään kiinni myös jatkossa.

Tapio ja Sami istuvat vanhimmiston huoneen kokouspöydän vastakkaisilla puolilla. Tapion aloittaessa työnsä vuonna 1984 paikalla oli talonmiehen asunto. Siinä ja toisessa kiinteistön asunnoista syntyi ja varttui tuolloin seurakuntalaisia, joille ”Tapsa” ja pastori tarkoittavat samaa. Mietimme, millainen on ”uusi Tapsa”, emmehän muusta tiedä.

Korona tasasi tullessaan pastorivaihdoksen historiallisuuden tuntua. Kaikki kävi vähän kätkössä. ”Tässäkö tää oli?”, kyselee Arttu Wiskarikin kuluvan kesän hitissään.

Tapio ei tilannetta sure.

– Kun poikkeustila iski, kaksi viikkoa työtä oli hahmottoman paljon. Sitten hiljeni, onneksi. Viimeiset viisi vuotta ovat olleet raskaita ja väsymys purkautui tilaisuuden tullen.

Lomaa edeltäneet loppukevään ja alkukesän työviikot tuntuivat rankoilta, kuten kaksi viimeistä virkasyksyäkin. Kolmatta ei voisi tulla. Ilmassa oli jotakin, mistä ei saanut otetta.

– Se löi kasvoille jo viisi vuotta sitten lomalta palattuani.

Muutoksen ydintä Tapio ei osaa kiteyttää. Ihmisten elämänpiiri, haasteet ja merkityksellisiksi koetut asiat vain vaihtuvat uuden sukupolven myötä.

– Palloni oli hukassa. Seurakunnan tilanne ei mielestäni ollut niin hyvä kuin monet luulivat, mutten tiennyt mitä tehdä. Olin saanut kylläni työstä. Sukupolvi, jonka kanssa olin pääasiassa sitä tehnyt, ei ollut enää vaikuttavissa asemissa.

Se sukupolvi oli Tapion mukaan suorasanainen, mutta uskollinen, luotettava ja vastuunsa kantava. Seurakunnan talous oli pitkään aina miinuksella, mutta tilanteet hoidettiin. Tapio aisti, ettei uusi sukupolvi sen huonompi ollut, mutta erilainen yhtä kaikki. Hän alkoi toivoa ja odottaa, että työ johdatettaisiin luonnolliseen päätökseen.

– Näin koen tapahtuneen. En hypännyt kesken pois, mistä olen kiitollinen.

Nyt Tapio toivoo kyenneensä jättämään seurakunnan kutakuinkin eheänä seuraajalleen.

– Tehtäväni ei ollut johtaa muutokseen. En edes tiedä, millainen sen tulisi olla. Jos jotain yritin, se tuntui väkinäiseltä. Muutoksen tehkööt ne, jotka sen kanssa elävät.

Tapion katse nousee pöydän vienosti kiiltävästä pinnasta Samiin.

Laskeutunut pöly

Sami on kuulunut perheineen baptistiseurakuntaan nelisen vuotta. Hän tarttui nopeasti ja tukevasti tarjottuihin vapaaehtoisvastuisiin saavuttaen monien luottamuksen. Liki puolitoistavuotiseksi venähtänyt pastorinvalintaprosessi oli silti raskas. Mikään ei lopulta ollut varmaa.

Valinnan selvittyä tammikuussa Samin, Niinan sekä Sofian ja Eimin elämässä oli yhä paljon kesken ja auki. Sami luki ja kirjoitti tutkintoaan valmiiksi pitkin kevättä. Perheenä kokoiltiin asumista ja tytärten koulupolkua koskevia kuvioita. Poikkeustila oli helpotus. Se tarjosi ensin opiskelu- ja myöhemmin myös muuttorauhan. Uusiin kuvioihin sopiva asunto järjestyi juuri ajoissa, vieläpä toivotusti omalla saunalla.

– Lauantaina saunasta tullessa sanoin Niinalle, että muutto ja koko toukokuu menivät kuin unessa. Nyt jännite yhtäkkiä katosi. Tuntui, että tässähän me on oltu koko ajan. Perheemme tilanne ei voisi olla parempi.

Etäisyyttä on vielä saatava, jotta Sami voisi analysoida koko puolentoista vuoden ajanjaksoa, mutta pöly on laskeutunut.

– Pyyhin sitä vielä olkapäiltäni ja ihmettelen, miten tähän tultiin. Yksi asia on kirkastunut: olen hyvin kiitollinen henkisesti vaikeiden aikojen vaikutuksesta hartauselämääni. Ne ajoivat etsimään Jumalaa ja turvautumaan häneen. Raamatun lupaukset ja musiikki, erityisesti virret, auttoivat.

Virsiä Sami kuuntelee Spotifysta uusina sovituksina, vaikkapa Samuli Edelmanin esittämänä.

– Ne rohkaisevat. Luterilaisessa perinteessä korostuu hienosti Jumalan armo ja vanhurskauttaminen. Synkähköä säveltaustaa vasten esitetään Raamatun perustotuuksia, jotka jäävät helposti muun touhun ja puheenaiheen alle. 

Sami ei osaa ajatella, että evankeliumia tulisi julistaa vain siitä niin sanotusti osattomille.

– Olen aina korostanut ruoka-avun henkilökunnalle, että julistamme sitä yhtä lailla itsellemme.

Tätä varten tehty

Pastorin työ on Samille uutta, muttei tuntematonta. Pastorin poikana hän varttui hengellisen työn sisäpiirissä ja on aina kuulunut seurakuntiensa vastuunkantajiin.

– Nyt olen työskennellyt kuukauden päivät palkkaa vastaan. Tuntuu, että olen unelmahommassa, kuin olisin tehty tätä varten. Saan paneutua asioihin, joista nautin, saarnata, opetuslapseuttaa, auttaa ja tavata ihmisiä. Menisin hukkaan, jos en tekisi tätä. Niinakin totesi, että teen nyt työkseni sitä mitä aiemmin vapaa-ajalla.

Elämäntavasta tuli siis myös ansiotyö. Kuulostaa ihanteelliselta. Kuluivatko Tapionkin työvuodet unelmahommissa?

Etenkin uransa alkuvaiheeseen Tapio myöntää voivansa liittää mittatilaustyön tunnun. Kutsumus pastoriksi oli niin vahva, ettei muuta voinut lopulta ajatella. Vuodet raamattuopistossakin olivat hyviä. Tuolloin vapaakristillisellä kentällä harvinainen kolmivuotinen työntekijäkurssi sopi Tapiolle, samoin rehtori Jouko Neulasen periaate, ettei tietoa kaadeta opiskelijoiden päälle hengellisen elämän kustannuksella.

– Siitä seuraisi vain suuri pää ja pieni sydän. Opistossa painotettiin Raamatun sanan avautumisen merkitystä ja käytettiin paljon aikaa rukoukseen. Se oli opetuslapseuttavaa.  

Kokonaisvaltaisella tavalla hengellisen työn tekijäksi muovaavat opinnot sopivat Tapiolle siksikin, että kirjoihin keskittyminen oli vaikeaa. Kannesta kanteen niitä ei lopulta tarvinnut kahlata montaakaan.

Opintojen jälkeen reitti työhön aukeni luonnollisesti.

– Minut kutsuttiin koulun penkiltä seurakuntatyöntekijäksi. Tiedostin pian, että pastoritilanne saattaa olla muuttumassa, mutten tyrkyttänyt itseäni tai työntänyt muita pois. Olin siitä tarkka.

Tapio kokee edenneensä Jumalan valmistamalla tiellä. Se ei ole ollut aina helppo.

– Tietoisuus hänen suunnitelmastaan kantoi, kun työssä ja muussa elämässä oli tiukkoja tilanteita. En kokenut koskaan tarvetta paeta työtäni.

Ei Samikaan unelmahommalla helppoon viittaa. Useamman seurakuntalaisen hakuprosessissa ilmaisemat selvät varaukset leimaavat alkanutta työtä väistämättä.

– Tiedostan, ettei mikään ole vieläkään varmaa. Suurimmalta osin aistin nauttivani seurakunnan luottamusta, mutta koen että minua tarkkaillaan. Jatkan veitsen terällä.

Poikkeustila näytti armollisen puolensa siinä, ettei veitsen terälle tarvinnut astua heti koko painollaan.

Joku kykenee, minä en

Pastorin pojan ajatus omasta pastoriudesta on verrattain nuori. Isän esimerkki lannisti enemmän kuin rohkaisi.

– Muistan, ettei palkka tullut koskaan ajallaan tai täysimääräisenä, ja työtä oli rajattomasti. Jouduimme tinkimään paljosta.

Ensi kerran Sami pohti pastorin uraa viitisen vuotta sitten. Muutamaa vuotta aiemmin kokoaikainen hengellinen työ alkoi nykiä mielessä. Veto voimistui pian.

– Olin tuolloin radikaali tyyppi. Hoidin kotiseurakunnassani ruoka-aputyötä ja saarnasinkin. Otin vapaaehtoistyön vakavasti, tein sitä rajattomasti. Vuonna 2012 uuvuin.

Niinan alkaessa odottaa perheen esikoista asioiden arvojärjestys oli mietittävä uusiksi.

– Totesin, että joku kykenee siihen, että on perhe, työ ja vapaaehtoistyö seurakunnassa, mutta minä en. Irtisanouduin kaupan alan työstäni ja lähdimme taloudellisesti tyhjän päälle Suomen teologiseen opistoon Santalaan. Kaikki kuitenkin järjestyi, eikä meiltä ole puuttunut mitään.  

Jälkikäteen vaiheitaan tarkastellessaan Sami on pohtinut aiempaa kuvaansa kutsumuksesta. Nuorena hän kuuli juttuja siitä, miten oli rukoiltu, että älä vie ainakaan sinne – ja juuri sinne päädyttiin. Mutta miksi Jumala ei kutsuisi meitä juuri siihen, mistä nautimme?

– Itse nautin sosiaalisen avun jakamisesta ja saarnaamisesta. Alun alkaen ajattelin ryhtyä herätyssaarnaajaksi, joka kiertää haukkumassa muita ja kilisyttämässä ratkaisujen avaimia, Sami hymyilee.

Hän näki paikallisseurakunnat taantumuksellisina ja jämähtäneinä. Ravisteltavaa riitti. Opintoihini liittyneet Petri Välimäen sielunhoitokurssit alkoivat kuitenkin piirtää pastorin työstä esiin puolia, joita Sami löysi itsestään.

– Olen aina tykännyt esimerkiksi kuunnella ihmisiä. Sielunhoidollinen työote ja pastoraalinen ajattelu voimistuivat. Mietin, johdattaisiko Jumala sittenkin paikallisseurakuntaan.

Teologisen opiston siirtyessä Tampereelle vuonna 2016 Güntherin perhe muutti lähelle baptistikirkkoa.

– Kun tulimme ensimmäistä kertaa jumalanpalvelukseen, Tapio mainitsi puheessaan eläköitymisensä. En kiellä miettineeni, olisiko tässä jotain, mutten halunnut tehdä asiasta numeroa. En tullut työpaikka kiikarissa.

Moni perheeseen tutustunut päätteli nopeasti Hangosta Tampereelle siirtymisen syyn, vaikka Sami pyrki sen peittämään. Lopulta seurakuntaan asettumisesta oli hyötyä opinnoissakin, sillä opiskelijoilla tuli olla mentori. Tapio ryhtyi sellaiseksi Samille.

Avutonta sielunhoitoa

Samia ja Tapiota yhdistää se, ettei pastorin ura ollut heistä kummankaan alkuperäinen ajatus tai ensimmäinen työ. Tapio haaveili epärealistisesti nuoruutensa muotiammatista. Psykiatria hänestä ei tullut, mutta halu auttaa muita elämän haasteiden äärellä seurasi seurakuntatyöhön.

–  Ajattelin, että olisin hyvä sielunhoitaja. Alkuun teinkin sitä paljon. Aika oli kuitenkin toinen. Samille Välimäki neuvoi varmasti, että tapaamisille pitää asettaa rajat, määritellä kesto ja tavata puolueettomalla maaperällä.

Tapion raamattuopistosta omaksuma linja oli toinen. Pastorin työ nähtiin ympärivuorokautisena. Valmiuksia mielenterveyden selvistä sairauksista kärsivien kohtaamiseen ei vapaakristillisellä kentällä ollut juuri kellään.

– Nyt heidät ohjataan ammattiavun piiriin, eikä sitä pidetä leimaavana. Itse saatoin tavata sairaita henkilöitä viikoittain tuntien ajan. Se ei johtanut mihinkään muuhun kuin syyllistymiseen omasta kärsimättömyydestä.

Tapio tietää kokemuksesta, että vain mieleltään terveen ihmisen kohdalla sielunhoidossa tapahtuu kehitystä.

– Sairaiden sielunhoito oli kaikille tappavaa, avutonta hommaa koko seurakuntakentältä. Kuviteltiin, etteivät uskosta osattomat lääkärit ja terapeutit käsitä uskovien uniikkeja ongelmia.  

Tilanne puhkesi uupumisaaltona. Seurakuntien nuoria työntekijöitä paloi loppuun koskaan palaamatta. Perheet maksoivat laskun. Tapiokin koki aallon nahoissaan.

– Minäkin uuvuin. Kaikesta sielunhoidosta tuli sangen raskasta, terveidenkin, joita sentään saatoin auttaa ymmärtämään hengellisen elämän asioita tasapainoisemmin.

Sittemmin monissa seurakunnissa on alettu kiinnittää huomiota työnohjaukseen. Vanhan liiton ajatusten vallitessa uransa aloittanut Tapio uskoo Samin saavan jo nauttia evankeliumin valosta työntekijääkin kohtaan.

Kaikilla on teologia

Uupumisen jälkeen yksilösielunhoito jäi Tapiolla vähäisemmäksi osaksi työtä. Sielunhoidollinen ajattelu ohjasi toki muuta tekemistä, aloittihan hän uransa tilanteessa, jossa seurakunta oli jakautunut.

– Ymmärsin sielunhoidollisen julistuksen ja opetuksen tarpeen ennaltaehkäisynä. Sen kaltainen opetus on minulle luontevaa. Olen aina painottanut sielunhoidon merkitystä.

Sielunhoidon tarve lienee pysyvä, mutta syyt vaihtelevat. Sami huomauttaa, että jos aiemmin apua etsittiin leimallisesti hengellisiin kysymyksiin, nykyisin ihmissuhdeongelmat ovat keskiössä. Seurakuntakulttuuri ja opetus on kenties muuttunut vaativasta vapauttavammaksi, mikä ehkäisee hengellisen alueen ongelmia. 1980-luku oli Tapion mukaan vielä autoritääristä aikaa.

– Evankeliumi oli vaativaa ja johtajat vahvoja, kuten Kekkosen Suomessa muutoinkin. Se tuntui turvalliselta. Koiviston myötä ajatus johtajuudesta alkoi muuttua. Seurakunnissakin työntekijöistä tuli helpommin lähestyttäviä.

Sielunhoitoon tuotavat kysymykset ja ongelmat alkoivat lähentyä niitä, joiden kanssa kuka hyvänsä voi päätyä keskustelemaan hyvän ystävän tai terapeutin kanssa. Sielunhoidolla on Samin mukaan silti antinsa.

– Jumalakäsitys ja ylipäänsä käsitys elämästä ja maailmasta vaikuttaa valtavasti ihmissuhde- ja tunne-elämän ongelmiin. Sielunhoidossa ei diagnosoida menneisyyttä, mutta jumalakuvaa ja suhtautumista ongelmiin tai toisiin ihmisiin voidaan avata ja kyseenalaistaa. Näin kriisejä puretaan.

Seurakunnilla tulisi Samin mielestä olla kontakteja kristillisiin terapiajärjestöihin, jolloin ihmisiä autetaan yhteistyössä. Sielunhoitajan päävastuuna on diagnosoida jumalasuhteeseen liittyviä asioita, mikä vie aikaa siinä missä terapiakin.

– Jos on vaikkapa vaikea ihmissuhde työpaikalla, lähtisin kaivamaan, mikä saa ajattelemaan kyseisestä henkilöstä tietyllä tavalla. Katkeruus, kateus, muut vaikeat ihmissuhteet? Samalla avautuu kysymys omasta suhteesta Jumalaan ja työhön. Kaikilla meillä on jokin käyttäytymistämme ohjaava teologia mistä tahansa aiheesta. Sielunhoidossa tutkitaan ajattelumme ja jumalasuhteemme yhteyksiä.

Nykypastorin on siis oltava jumaloppineisuuden ohella ihmisyydenkin asiantuntija?

– Kyllä, pitää olla Raamatusta nouseva ihmiskäsitys, ymmärrys mitä tarkoittaa, että Jumala on luonut ihmisen kuvakseen. Sillä on valtava vaikutus siihen, miten erilaisiin asioihin elämässä suhtaudutaan.

Jumalan pallo

Samia kuunnellut Tapio toteaa ajattelun sielunhoidosta totisesti muuttuneen.

– Kun itse aloitin, puhuttiin, että olemme vaativassa tehtävässä paljon haltijoina. Laumaa piti vartioida ankarasti. Rankasti kurissa pidetyille sielunhoidosta käy, että kuria yhä rankennetaan. Jos on ajatus, että uskonelämän on tunnuttava rankalta ja vaativalta, sen vahvistaminen sielunhoidossa kyllä synnyttääkin hoidetuksi tulemisen valheellisen kokemuksen.

Sittemmin Tapio näkee heilurin heilahtaneen äärestä toiseen. Seurakunnissa korostettiin objektiivista totuutta, kunnes törmättiin postmoderneihin ”minun totuuksiini”. Kaikki suhteellistui, minkä hyväksyminen toimii osittain seurakunnissakin. Toisaalta niissä tulee sitoutua yhä moniin objektiivisiin totuuksiin. Suhteellisen ja absoluuttisen rajaa ei ole aina helppo määrittää.

Sami ajattelee, että jos totuutta lähdetään seurakunnassa vahvasti korostamaan, koetaan maailman ympärillä olevan graavissa luopumuksessa. Seurakunta kääntyy sisään päin ja vieraantuu ympäristöstään, eikä muita tahoja kaivata seurakuntalaisia ongelmissa auttamaan. Itse hän on omaksunut luomisoppiin pohjaavan ajatuksen kaikkialla vaikuttavasta Jumalan yleisestä armosta.

– Jumalatonkin osaa olla humaani. Seurakunnan ulkopuoliset tahot voivat toimia kohti aitoa hyvää, sillä Jumala on antanut luomisessa kaikille välineitä ja kykyä elää hyvin ja auttaa toisia. Evankeliumi taas kuuluu vain seurakunnalle. Mutta vaikka sitä ei julisteta muualla, se ei tee tyhjäksi kaikkea mitä muualla voidaan tarjota. Tämä on yhä Jumalan pallo.

Seurakunnat elävät Samin mukaan jatkuvassa jännitteessä suhteessa ympäristöönsä. Nykyinen aika korostaa voimakkaasti yksilöä reaktiona aiempiin laiminlyönteihin. Vahvoja auktoriteetteja vältetään ja yksilö tunnustetaan elämänsä parhaaksi asiantuntijaksi.

– Tämä on toisaalta Uuden testamentin seurakunnille täysin vieras ajatus, Sami huomauttaa.

Yksilöä korostava ja yhteisöä murentava ajattelu haastaa seurakunnat. Jäsenyydelle ei välttämättä osata antaa arvoa, eikä kirkkokuntiin haluta kuulua. Sitoutuneisuus haipuu.

– Siksi itseeni vetoaa varsin korkeakirkollinen meininki. Siinä tehdään monia asioita yhdessä, lausutaan, tunnustetaan, lauletaan. Kyse ei ole vain minusta ja Jumalasta, vaan jostain laajemmasta.

Sami myöntää monet roomalaiskatolisen kristillisyyden piirteet haastaviksi hyväksyä, mutta rippikäytäntö on yhteisöllisyydessään hyvä. Aiemmassa seurakunnassaan hän aloitti vastaavan käytännön joidenkin kokiessa, etteivät he voi osallistua ehtoolliseen. Ääneen tunnustetut synnit jäivät siihen. Kun ne saatiin korvin kuultavin sanoin vahvistetusti anteeksi, ehtoolliseen oli taas mahdollista ottaa osaa.

– Fyysinen todellisuus ja ruumiillisuus ovat tärkeitä asioita. On merkityksellistä, että tunnustamme syntimme toiselle, ja että toinen julistaa meille synninpäästön. Tämän valtuuden Jeesus antoi seurakunnalle. Vaikka usko kiinnittyy siihen, mitä ei luonnollisin silmin nähdä, Jumala antoi meille hyvyydessään ja armossaan näkyvän yhteisön ja näkyviä merkkejä.

Ihmisten ja Jumalan edessä

Pastorien välisen ajatustenvaihdon loppusuoralla avautuu haastava teema: Mikä ylipäänsä on pastorin merkitys? Miksi seurakunta kustantaa yhdelle jäsenistä kokoaikatyön?

Tapio ei löydä yksiselitteistä vastausta.

– Jos sananjulistus ja -opetus on keskeistä, tulee jonkun kyetä pitämään sanaa uskottavasti seurakunnassa esillä. Vanhimmistossa voi toki olla poikkeuksellisen kykeneviä, opettavia veljiä. Jos sen yhteistoiminta on hyvää, pitää olla kirkas ajatus, mikä erikseen palkatun pastorin tehtävä on.

Tapio näkee tärkeänä, että pastoriksi valittavalla on selkeä kutsumus tai kutsu, jonka seurakuntakin näkee ja kokee. Toisinkin on toimittu, ikävin seurauksin. Ennen raamattukoulujen aikaa seula oli tiukka.  

– Ensin evankelistaksi tai nuorisotyöntekijäksi. Katsottiin, pärjääkö. Koulutuksen arvostuksen noustua tilanne muuttui. Välillä mietin, takaako koulumenestys, että on hyvä pastori. Mikä takaa? Olen tullut varovaiseksi näissä kysymyksissä.

Sami komppaa Tapiota siinä, että kokee pastorin palkkaamisen satsauksena opetukseen.

– Jos se kyseenalaistetaan, ajatellaan ehkä, että oman toimen ohella voi opettaa. Mutta jos opetukselta halutaan laatua, aikaa on käytettävä. Onnistuuko se työn ohessa?

Itse Sami kertoo käyttävänsä saarnan valmisteluun vähintään kymmenen tuntia. Vastuu painaa, sillä hän julistaa sekä ihmisten että Jumalan edessä.

– Ylistän julistuksellani Jumalaa. Se on painava asia. Kaikkien ei pidä ottaa Jumalan sanaa huulilleen.

Nykyinen aikakin haastaa opettajan. Ihmisillä on maailma taskussa, monet lukevat paljon. Opetukseen kiinnitetään tarkasti huomiota, joten eri lähteistä on oltava perillä.

– Se ei käy oman toimen ohessa. Paneutumisen mahdollistaminen on tapa arvostaa Jumalan sanaa ja sitä, että joku painii sen kanssa. Sopivaa henkilöä valittaessa raamatullinen kriteeri on katsoa, miten hän johtaa perhettään.

Ei omakotitaloja

Pastorilta palkan vastineena saatava laadukas opetus on luonteva ajatus. Muiden tehtävien suhteen on pidettävä tarkkaan mielessä koko seurakunnan varustaminen. Sami mainitsee Mooseksen apen nähneen, ettei Mooses voi olla vastaus joka ongelmaan, vaan hoitaisi vain vaativimmat. Positiivinen delegointi pätee vaikkapa rukoukseen ja sielunhoitoon. Ne ovat osa pastorin työtä, mutta eivät yksin hänen vastuullaan.

– On vahingollista ajatella, että tiettyyn virkaan liittyy erityinen arvo. Luterilainen yleisen pappeuden teologia on viisasta. Terveessä seurakuntayhteisössä koko lauma valtuutetaan ja vastuutetaan.

Valtuuttaminen, vastuuttaminen ja varustaminen – vaativia ihmissuhteissa toteutuvia prosesseja. Lienee suotuisaa, että pastorin luonne on avoin ja ajan viettäminen ihmisten kanssa mieluisaa?

– Kyllä, on hyvä haluta tutustua ja löytää ihmisistä eri puolia, rohkaista ja kannustaa, pohtia, mikä on kenenkin tapa oppia ja tarjota vaikkapa hyvää luettavaa, kirja tai artikkeli. 

Sami huomauttaa tämän kaiken vaativan aikaa ja pysähtymistä. Siitäkin pastorille maksetaan.

Tapio paljastaa olevansa hiukan hämillään.

– Olen tehnyt tätä työtä viidellä vuosikymmenellä, mutta erityisen selkeää käsitystä koko hommasta ei ole päässyt syntymään. Olen kulkenut kantapään kautta ja tasatahtia seurakunnan kanssa. Toisaalta siitä erillään, mutta riittävässä sopusoinnussa.

Työ pääsi yllättämään. Se oli toista kuin Tapio osasi ennakkoon ajatella.

– Siinä joutui seurakuntaelämän, sen kulttuurin ja pastoria koskevien odotusten ytimeen. Olin varmaankin ensimmäinen seurakuntamme pastori, joka ei omin käsin rakentanut omakotitaloa. Arvostus, asema ja hyväksyntä oli ansaittava muilla tavoin.

Sami kiirehtii lupaamaan, että omakotitalon rakentaneiden pastoreiden ketju ei jatku hänessäkään. Enää sitä ei ihmetellä, mutta Tapio koki, että etenkin miesten luottamusta olisi lisännyt, jos olisi taipunut joka paikan höyläksi.

– Välillä tuntui, että hengellisiä vastuita tuli hoitaa käytännöllisten tehtävien ohessa. Ei ihme, sillä aloittaessani seurakuntalaisista useimmilla oli työläistausta. Herrojen luontaista kunnioitusta ei ollut, ei pastorinkaan. Eivät ihmiset hankalia olleet, mutta moni oli kyllä valmis opettamaan kirkasotsaista pastoria, Tapio muistelee.

Luottamus löytyi lopulta, vaikka joillain oli ehkä ollut mielessä sopivampikin nimi pastoriksi. Samin Tapio arvelee pääsevän odotusten suhteen vähemmällä. Ainakaan niitä ei tarvitse ainoastaan aistia. Työn luonne tehtiin selväksi hakuprosessissa.

– Pidän siitä, että työnkuva on yksityiskohtainen, Sami myöntää.

Tapiokin kokee, että työnkuvasta olisi ollut apua aikanaan.

– Se oli luotava itse tilanteessa, jossa seurakunnassa oli voimakkaasti eroavia näkemyksiä. Riitaisa vanhimmisto ei pystynyt sopimaan asioista.

Toimenkuvaton pastorisukupolvi kamppaili sen suhteen, oliko tehty riittävästi. Mittarit puuttuivat. Työtä tehtiin toisen perään uupumukseen asti. Näin palkan saattoi ottaa vastaan hyvällä omatunnolla. Samikin ymmärtää toki ihmisten rahoittavan hänen työnsä vapaaehtoisesti. Se on hoidettava hyvin, mutta anteeksi hän ei palkkasuhdetta aio pyydellä.

– Ei tässä rikastumaan pääse. Julistaja on Raamatun mukaan ansainnut palkkansa, jolla perhe selviää. Seurakunnan velvollisuus on huolehtia asiasta. En ota paineita ja pyri haalimaan liikaa hommia. Minulla on selkeä työnkuva, hyväksyn ja omaksun sen.

Jumalan ja ihmisten kanssa

Poikkeustilan vallitessa Sami pääsi aloittelemaan työtään pehmeästi. Kun seurakunnan toiminta käynnistyy toden teolla, rutiinit ovat jo olemassa. Entä sisältö? Millä eväillä ja suuntaviivoilla uuden sukupolven pastorina edetään?

Sami huomauttaa kuuluneensa seurakuntaan vasta neljä vuotta. Välittömiin mullistuksiin ei lähdetä.

– Olen muodostanut eri lähteiden avulla ja ihmisiä kuunnellen perspektiiviä: Missä ollaan, mistä tähän on tultu, mihin ollaan menossa?

Sami ostaa Tapion ajatuksen muutoksesta, onhan yhteiskunta seurakunnan ympärillä muuttunut vauhdilla, eikä seurakunta elä umpiossa. Merkittävä haaste on, millaisia linjavetoja tehdään suhteessa yhteiskuntaan. Miten seurakunta ohjataan vanhimmiston kanssa läpi haastavien aikojen? Menneisyys luo toivoa.

– Kirkkohistoria rohkaisee itseäni Raamatun lupausten ohella. Aiemminkin on ollut vaikeita vaiheita, joista Jumala on vienyt seurakuntansa läpi. On pysyttävä siinä jatkumossa ja tunnistettava haasteet, joihin tulee reagoida. Ei muutoksia muutoksen vuoksi.

Sami myöntää, että kehitysideoita ja -ajatuksia löytyy, ei hän taantumuksellinen ole. Ensimmäisenä vuotena niistä ei vielä keskustella.

– Luon rutiinia ja rytmiä, totuttelen tarkastelemaan seurakuntaa pastorina, aistin miten muut reagoivat minuun. Luotan Jumalan antavan viisautta arvioida seurakunnan ”säätilaa” ja sen suuntaa.

Tapion päivät seurakunnan meteorologina ovat luetut virallisesti elokuun koittaessa ja loman vaihtuessa eläkkeeseen. Hengellistä työtä hän toivoo voivansa jatkaa, kenties musiikin ja evankelioinnin parissa. Seurakuntatyö loppuu.

– En osaa, enkä jaksa enää elää ihmisten kanssa. Jaksan vain sivuta toisten elämiä. En aio kuulua edes vanhimmistoon. Jätän työni Samille, joka hoitaa sitä vapaasti omalla tavallaan.

Tapio ounastelee, että yksi Samin alkavaa uraa leimaava asia on järjestelmällisen raamatunopetuksen edistäminen.

– Se lienee laajemminkin nuorten pastorien ja nykyisen sukupolven arvostama asia. Sami ymmärtää sukupolvensa tuntoja ja tilannetta, koska on elänyt läpi kulttuuriset ja yhteiskunnalliset vaiheet, jotka sitä ovat muokanneet. Hän tuntee näkymättömät virrat, ja on varmasti aistinut oikein monia asioita. Näin voi muodostaa terveitä, vastakaikua saavia näkemyksiä seurakuntatyössä toteutettavaksi.

Tapio sanookin suoraan näkevänsä Samissa hyviä aineksia ja edellytyksiä.

– Mielenkiintoista nähdä, mitä sinusta tulee tämän seurakunnan kanssa. Itse todella elin edellisen sukupolven rinnalla. Niin syntyi edes jonkinlainen näkemys, miten heidän kanssaan toimitaan. Mooseskin kuunteli sekä kansaa että Jumalaa, oli Jumalan kanssa ja isiemme kanssa.

Tapio viittaa Stefanoksen puheeseen Apostolien tekojen seitsemännessä luvussa. 

– Siihen tiivistyy se, mitä Jouko Neulaselta raamattuopistossa sain ja toisaalta työssäni opin. On todella oltava Jumalan ja ihmisten kanssa. Se, miten näitä toteutat, sanelee koko tulevan elämäsi ja menestyksesi työssä. Toistaiseksi sinulla on potentiaalia, lopun ratkaisee juuri se, oletko Jumalan ja ihmisten kanssa.

Sanoihin sisältyvän hienoisen varauksen Tapio korostaa johtuvan siitä, että hän on nähnyt monia, jotka eivät potentiaalistaan huolimatta menestyneet työssään.

– Sinulla on potentiaali ja kutsu. Jos työn kaikki puolet läheltä nähnyt ja omissakin nahoissaan kokenut pastorin poika haluaa pastoriksi, kutsu on aito.

Ensimmäinen ja viimeinen

Haastatteluviikon lauantaina seurakunnan leirikeskuksessa Lähdekorvessa vietetään koko seurakuntaperheen leiripäivää. Teknisesti yhtä aikaa yhä virassa olevat pastorit nauttivat molemmat silmin nähden vähintäänkin ihmisten kanssa olemisesta. Pastori Lohikko vetäytyy illan kuluessa olemaan myös itsensä – epäilemättä Jumalankin – kanssa.

– Tämä on viimeinen vierailuni täällä viranhaltijana, hän mainitsee yksinäiseltä kierrokseltaan saunan eteen päädyttyään.

Tiluksia tarkastellessa mieleen nousi 38 vuoden takainen juhannus. Silloinkin oltiin Lähdekorvessa. Rantaan johtavaa tietä reunustavien koivujen tuoreenvihreiden lehtien lisäksi moni muukin asia oli aluillaan. Tapio työskenteli ensimmäistä kesäänsä seurakuntaharjoittelijana. Vasemmassa nimettömässä kimalsi vielä naarmuilta säästynyt kihlasormus.

– Taisit päästä heti töihin, kuten Sami tänään raamattutunnin merkeissä?

Tapio myöntää juhannusseurojen sisältäneen spontaanisti pyydetyn ja pidetyn puheen häneltäkin.

– Se oli sitä aikaa, puhuttiin usein enempiä valmistelematta.

Nyt vietetyn leiripäivän seurakuntayhteyteen liittynyt raamattutunti oli sen sijaan huolellista työtä. Huomasin edellisenä iltana toimistoltani perjantain viettoon lähtiessäni pastori Güntherin jatkavan yhä yksinäistä työpäiväänsä työhuoneensa rauhassa.

Viilenevän illan paini Jumalan sanan äärellä sai jatkua, jotta seuraavana päivänä olisi ihmisille annettavaa.

Leave a Comment

You must be logged in to post a comment.

Muita juttuja aiheesta

“Parasta mitä voi tapahtua”
“Parasta mitä voi tapahtua”

Silmät loistavat. Ilo, rauha ja kiitollisuus huokuvat olemuksesta. Mauri Puttosen elämä on sananmukaisesti elävä [Read More]

Maria Rissanen eli pitkän, vaiheikkaan elämän
Maria Rissanen eli pitkän, vaiheikkaan elämän

Vuonna 1916 syntyi Jäämeren rannalla tyttö, joka eli ensimmäiset vuotensa turvekammissa. Neljäntoista lapsen [Read More]

Taidetta rakkaudesta Luojan luomaan luontoon
Taidetta rakkaudesta Luojan luomaan luontoon

Flos momentum – Katselkaa kedon kukkia Pekka Anttilan viime marraskuussa järjestetty taidenäyttely [Read More]

“Tarve luoda uutta on pala Jumalaa meissä”
“Tarve luoda uutta on pala Jumalaa meissä”

Alussa oli sateenkaari Vaajakoskelainen Leea Patrikainen taitaa useamman taiteenlajin. Maalaustaide on ylitse muiden, [Read More]

Archives