Suomen Baptistikirkko verkossa
keskiviikkko 23. syyskuuta 2020 05:28

K-O-R-O-N-A

Kas, Kiinassa tapahtuu kummia, miljoonakaupungit ovat hiljenneet, kadut kolkon tyhjiä.

Muttei se meitä koske. Mitäs myyvät uhanalaisia, toistensa päälle ulostavia eläimiä epämääräisillä toreilla. Meillä on yhteiskunta, jossa korkean koulutustason tuottama osaaminen varmistaa, että viranomaisarmeija ehtii heittää koronarattaisiin oikean kokoiseksi 3D-printatun ja vakaalla robottiavusteisella kädellä sihdatun kapulan ennen kuin meidän keskuksissamme ja keskustoissamme tyhjyys on päiväsaikaankin normi, ei poikkeus. Meidän katastrofimme tapahtuvat kaukana, siellä missä tuleva presidentti ottaa kuolemanpelon vahvistaman otteen sähkötolpasta, selviää tuhotulvasta ja ehtii selvittyään rauhoitella ja lohduttaa muita. Meillä on tietoa, taitoa, tolkkua ja tarvittaessa myös myötätuntoa. Mikäs meillä on ollessa.

Mutta mitä kuulenkaan, se on jo Italiassa.

Vaan sepähän on sellainen poskipusuttelun ja tarkoituksettoman kainalonyhjän yhteiskunta, jossa ei saada organisoiduksi edes haarukalla ja veitsellä järkevästi syötävissä olevia ruokalajeja.

Itävallassa?!?

Pitääkö sinnekin aikuisten ihmisten huvikseen lähteä painovoimalla rinteisiin pelleilemään – ja päälle reuhaamaan ravintoloihin kyljet ja kolpakot kiinni toisissaan.

Ja ennen kuin olimme edes ehtineet hoksata, ovat koulumme ja kirkkomme kiinni, vanhuksemme ikkunoiden takana, kiinni toistaiseksi tai pysyvästi -laput pimeiden ikkunoiden edessä ja kaikki etäistettävissä oleva uuden keskustelulogiikan päässä. Se logiikka on, että vähemmän todellakin on vähemmän. Ei viitsitä sanoa kuin tuikitärkeitä asioita, koska kukaan ei halua käyttää aikaansa enemmän kuin on tarpeen hitaiden siirtymien videopuhelualustoilla. Emme ole tottuneet odottamaan kolmea sekuntia puheenvuorojen välissä, jotta vältyttäisiin päällekkäisen aloituksen synnyttämältä eikunsanosäeikunsäeikunsäeikunsä-kierteeltä.

Asialistaan löyhästi kuuluvasta jutustelusta luopuminen on sekä hyvä että huono juttu. Aikaa säästyy, mutta tosiasia on sekin, että juuri jonninjoutavasta opimme toisemme syvimmin tuntemaan, mikäli sitä haluamme. Nyt ei kuitenkaan ole aika tuntea, on aika hoitaa homma ja selvitä yhdessä. Joten, pulinat pois, mikit mutelle, pointit kiitos chattiin ja tiiviisti sinnekin – ja näinpä pääsimme jälleen loppuvilkutuksiin. Zium kuuluu Skypestä, kun painan punaista luuria.

Poikkeustila on jo ilmeisesti kestänyt hyvin kauan, kun suomalaisenakin huokaa kaipaavansa ihmisiä, joilla on pikselimössökasvojen sijaan iho.

Oma kevääni on ollut olosuhteisiin nähden epänormaalin normaali. Käyn toimistolla yksin, kuten ennenkin. Toimistolta menen kotiin perheen pariin, kuten ennenkin. Illalla koitan ehtiä nuuhkia vauvaa ja ripustaa pyykit, kuten ennenkin. Kaupassa käymme viikottaisvierailun sijaan päivittäin, kuten ennenkin, koska emme osaa suunnitella ruokalistan kaltaisia arkiasioita etukäteen, kuten emme ennenkään.

Minun yhdessä selviämistäni on ilmeisesti se, että teen juuri kuten ennenkin. Ei tee tiukkaakaan.  

Toki työt ovat monin tavoin toisia. Sisältö ja muoto ovat valtaosaltaan muuttuneet. Olen antanut sen tapahtua, vaikkei kukaan ole kummemmin vaatinut. Poikkeuksellinen tilanne on tarjonnut pehmeän potkun, jonka voimalla on tullut tartuttua sellaiseen, mikä on roikkunut työlistapahnan pohjilla pitkään. Poikkeusaika on ollut nimenomaan keikausaikaa; ensimmäisistä on tullut viimeisiä ja viimeisistä ensimmäisiä.

Uusi on ollut innostavaa, vaikka moneen asiaan toki käyttäisi ideaalimmassa tilanteessa enemmän aikaa. Ennen olen kuvaillut itseäni renessanssikeskinkertaisuudeksi, mutta nyt olen lähinnä välttävän tason renessanssitoimija. Tuusaan vähän kaikkea vähän sinne päin. Jos omanarvontunto olisi kovasti sen varassa, miten laadukasta jälkeä saan aikaan, tilanne olisi potentiaalisesti ahdistava. Itse miellän, että arvoni sijaitsee Jumalassa, jolta olen elämän ja tehtävän saanut. Hän ei ole muuttunut, joten ei ole ilmeisesti arvonikaan.

Kevään kuluessa olen miettinyt, mikä on poikkeusta ja mikä sattumaa. Lämpenevä ilma ja hiljalleen lisääntyneet vihreän sävyt toivat tullessaan sekä itseni ja puolisoni että itseni ja Jumalani välille ajatustenvaihtoa, jossa siinäkin on uusia sävyjä ja sisältöjä. Pääasiassa juuri vihreää, muttei kuitenkaan kateellisen tai myrkyn vihreää.

Pistääkö se, että työaivot kääntyvät uuteen asentoon myös muut kuin suoraan työtä koskevat ajatukset uusille jengoille? Jos näin, niin pistäköön pois.

Kaikkein yllättävin kuvio kieri esiin totisesti kulman takaa. Tein viimeiset työpäiväni opettajani osapuilleen kaksi vuotta sitten. Sen jälkeen ei ole juuri ollut aikaa miettiä, tuntuuko se joltain. Ei ole ehkä ollut aikaa tunteakaan. Aivan hiljattain ylitseni kuitenkin viippasi nopeana ja pehmeänä pieni varjo, sellainen silkkinen hyvä ikävä, jota koetaan ehkä muumitalon terassin kiikkustuolissa illan pimetessä: kaikki on järjettömän hyvin, mutta Karjalassa kuulemma lehtii puu, ja sekös nyt jotenkin sekunin ajan koskettaa.

”Minulla on ikävä oppilaitani”, sanoin puolisolle. En tarkoittanut ketään tai keitään erityisesti, vaan sitä, että olen opettaja ja minulla on oppilaani. Että tavallaan kai lähinnä oli ikävä itseäni, sinä jona vielä kaksi vuotta sitten osittain olin.

Maailman mittakaavassa murhe merkittävimmästä päästä.

Muutamaa päivää myöhemmin laittelin aamupalaa tyttären osallistuessa Teams-tuntiin parin metrin päässä. Opettaja alkoi kehua oppilaita vuolaasti siitä, miten hienosti Teamsin käyttö on heiltä sujunut, miten taitavia he ovatkaan. Ja juuri siinä se iski, vähemmän pehmeästi. Hartiat hytkyivät ja silmät valuivat. Minulla on kait sitkeä kasvattajan sydän, joka haluaisi sanoa eri tavoin sata kertaa päivässä, että kylläpä osaat, kylläpä tiedät, kylläpä kykenet – ja vaikket mitään näistä, niin kylläpä on kiva, että kuitenkin olet. Jes ja vautsivau!

Saan kiittää, kannustaa ja rohkaista edelleenkin – työnikin puitteissa – mutta vähemmän ja harvemmin. Koulussa eletään yhdessä, jaetaan jatkuvana helminauhana pieniä hetkiä, jotka yhteensä ovat elämän suurimpia hetkiä. Nykyisessä työssäni on hienoja ja arvokkaita kohtaamisia, muttei samaa pienten hetkien kimaraa. Opettajuudesta luopuminen on kaikista eniten luopumista juuri siitä. Montaa muuta puolta työstä en ole ikävöinyt tai perään itkenyt.

Yksi opettajamuisto, johon palaan usein on ryhmädynamiikaltaan hankalan luokan tunti, jolla käsittelimme kristittyjen vainoja. Selitin kalasymbolia (kreikaksi kala on ἰχθύς, eli ikhthýs) ja siihen liittyvää IKTYS-tunnustusta (Iēsūs Khristos Theū (H)yios Sōtēr, Jeesus Kristus Jumalan Poika Pelastaja). Kirjoitin IKTYS-sanan taululle ja kunkin kirjaimen alle pystysuuntaan siihen liittyvän tunnustuksen sanan. Varmemmaksi vakuudeksi tein vielä vastaavan tempun yhden oppilaan nimelle. Johdin nimen kirjaimista erilaisia sanoja niin, että syntyi hyvien ominaisuuksien lista.

Yksi oppilaista kysyi, voisinko tehdä saman hänenkin nimelleen. Minäpä tein. Toinenkin oppilas halusi nimensä taululle, ja lopulta teimme aivan jokaisen nimestä vastaavan kivojen ominaisuuksien listan. Luokka alkoi itse keksiä kauniita sanoja toistensa nimien kirjaimista, minä ainoastaan kirjoitin ja autoin tarvittaessa, jos kohdalle osui hankalampi kirjain.

Tunti saattoi olla urani tärkein, vaikkakin keisari Diocletianuksen kimurantti suhde kristinuskoon jäi sillä kertaa perin pohjin käsittelemättä, mitä olen sittemmin surrut, koska arvelen aiheen olevan keskivertokansalaisen mielessä – jos ei nyt päivittäin – niin varmasti viikoittain. Se oikeasti tärkeä, mikä sen sijaan tapahtui, ei syntynyt itseni tai opetusryhmän erinomaisuuden seurauksena, vaan siksi, että – Esa Saarisen sanoin – annoimme tsäänssille mahdollisuuden.

Miksiköhän kerroin tämän. En tiedä. Voi hyvinkin olla, että välttelen itse koronasta kirjoittamista. Koko aihe puuduttaa. Tai sitten koen, että tässä keväässä on ollut paljon tsäänssejä, joille on voinut antaa mahdollisuuden. Kuusi kovaa kirjainta veivät meiltä jo paljon ja tekevät pysyvää tuhoa edelleen, mutta sittenkin on Kevät, Osaamisen karttuminen, Rohkeus, Onnistumisen kokemukset, Neuvoja ja ohjeita eri asioista (ei vähiten teknisistä ja erilaisiin sovelluksiin liityvistä) nettiin tekstein ja videioin laativat ihmiset sekä Avoimuus uudelle.

Näille kertyy kokolailla kova hinta, mutta onpahan mainituilla asioilla myös mittaamattomuuden luonnetta. En tarkoita, että korona oli, on ja tulee olemaan hyvä ja kasvattava juttu, kunhan vain vähän funtsimme, vaihdamme nöyrästi näkökulmaa, ladomme nalleja ikkunoihin ja täsmäsävellämme moniartistisia biisejä, joiden kornius on viety asteelle, jota yksikään sielu ei ilman koronakevättä kestäisi.

Korona on kaikkine kytkyineen hyvä ja paha, uhka ja mahdollisuus, kasvattaja ja taannuttava, ohimenevä ja tappava, vitsaus ja siunaus – kuten jollakin tasolla täysin ylivoimainen valtaosa kaikista asioista. Toiselle se on enemmän ensin mainittuja, toiselle vahvemmin jälkimmäisiä vaihtoehtoja. Siihen, kumpaan ryhmään kuuluu, ei voi välttämättä suuresti vaikuttaa, eikä kenestäkään kannata päätellä ulkopuolelta käsin mitään.

Väsynyt, ahdistunut, toivoton, onneton ja kipeä saa olla, vaikka olisi nuori, terve ja liikunnallinen Jumalaan turvaava kristitty.

Jos sattuu kuulumaan suhteellisen onnekkaaseen siivuun, jonka on helppo pitää niin mielen kuin ruumiinkin terveyden sekä taloudellisten haasteiden suhteen kasetti pääasiassa kasassa ja nauha sisässä, voi harkita osoittavansa kiitollisuutta antamalla tsäänsseille mahdollisuuksia. Tsäänssin luonne on se, että se aukeaa piilosuurena keskellä näennäisen pientä tilannetta. Ja näennäisen pienestä meillä ei ole hetkeen ollut – eikä hetkeen tule olemaan – pulaa.

Leave a Comment

You must be logged in to post a comment.

Muita juttuja aiheesta

Ajatuksia kodista ja muuttumattomuudesta
Ajatuksia kodista ja muuttumattomuudesta

Pysyvyys on jotain sellaista, mikä ei muutu. Viime viikkojen ajan olen pohtinut pysyvyyttä ja sen merkitystä [Read More]

Kiittäkää joka tilassa
Kiittäkää joka tilassa

”Me kehoitamme teitä, veljet: nuhdelkaa kurittomia, rohkaiskaa alakuloisia, holhotkaa heikkoja, olkaa pitkämieliset [Read More]

Yhteen hiileen
Yhteen hiileen

”Kaksi vankia katseli ulos sellinsä ikkunasta yön pimeinä tunteina. Toinen vangeista näki ankean vankilan pihan [Read More]

Puolikuntoinen
Puolikuntoinen

Se ei näy, ei kuulu, ei haise. Mutta se tuntuu. Puolikuntoisuus vaikuttaa olemiseen ja tekemiseen enemmän kuin [Read More]

Archives