Suomen Baptistikirkko verkossa
sunnuntai 25. lokakuuta 2020 12:22

Martta, Martta

Kärräsin pehmolelut, barbinkengät, puuvärit ja roolivaatteet oikeisiin lokeroihin. Järjestelin lojuvat työpaperit ja lehdet. Takit, lakit ja tumput heittelin eteisen kaappiin. Kengät käskin riviin. Pyyhin pölyt, tyhjensin ja täytin astiksen. Pyykkituvan naruilla poimin kuivaa ja ripustin kosteaa. Imuroin huonekaluja siirrellen. Lopuksi pesin vessan.

Suurimman osan ajasta ajattelin parisuhdeneuvojan otsaa rypistäviä ajatuksia: Miksi minä? Miksei hän? Imurin johdon jumittuessa ja sängyn alta löytyvää pölyllä vuorattua leluvuorta selvitellessä ajatukset ovat jo muotoa: Miksi aina minä? Miksei juuri koskaan hän? Raskaampi kuin yksikään koneistetun aikamme kotitöistä, on tunne siitä, että itse tekee enemmän. Ennen kuin on tarttunut ensimmäiseenkään mikrokuituliinaan tai jalkapohjaan uppoavaan legopalikkaan, väsyttää. Jos en tätäkään tee, ei tee kai kukaan. Ei ainakaan, jos en erikseen pyydä. Ja mikä pyytelijä minä olen? Tuon leipää pöytään siinä missä toinenkin talouden aikuinen. Epäoikeudenmukaista.

Kun olen menossa pyykkituvalle ripustamaan viimeistä pyörinyttä koneellista miettien samalla, että kaupassakin pitäisi kaiketi käydä, ovikello soi. Jos oven takana seisoisi Jeesus, ajattelisin ensimmäisenä, että onneksi sentään siivosin juuri. Mutta mitäpä tarjoaisin?

Jeesus ei kuitenkaan kaipaisi mitään. Hän istahtaisi nojatuoliin ja sanoisi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista.” (Luuk. 10:41.) Kuulen sanoissa myötätuntoa. Jeesus on nähnyt tunteeni, ajatukseni ja etenkin kaiken työn, jonka olen varsinaisen työpäiväni päätteeksi tehnyt. Martta-nimi tarkoittaa heprealaisessa alkumuodossaan valtiatarta. Sellainen olen kai ollut, mutta vain vastuun osalta. Sohvatyynyillä en ole palveltavana lepäillyt. Onneksi itse Jeesus on pannut panokseni merkille ja tullut jakamaan kohtaloni. Voimme ehkä hiukan voivotella yhdessä.

Mutta Jeesus ei voivottelisi. ”Vain yksi on tarpeen”, hän sanoisi. Tai, kuten asia ilmaistaan monissa käsikirjoituksissa: ”Vähän on tarpeen, tai yksi ainoa.” (Luuk. 10:42.) Kuulinkohan oikein? Jeesus ilmaisi juuri tuntevansa taakkani painon. Nyt hän kuitenkin kysyy, että voisiko, Martta hyvä, olla niin, että olet itse taakan päällesi kasannut kenenkään sitä vaatimatta? Voisiko olla, ettei kukaan niin kovin kärsisi, vaikket olisikaan saattanut kerrasta kämppää katselmuskuntoon? Noudatatko ehkä kodinhoidollisia perinnäissääntöjä, jotka sitovat sinua enemmän kuin kodissa asuvien hyvinvointi todella edellyttäisi? Entä jos koko perhe voisikin paremmin, kun jätät imurin kaappiin ja lähdet ulos muiden mukana? Tarvitsevatko he enemmän silitettyjä tyynyliinoja kuin sinua? Jospa kaivaisit imurin esiin vasta, kun voit tehdä sen vapaudesta, etkä vastuusta ja velvollisuudesta käsin.

Jeesuksen sanoissa olisi sekä sulateltavaa että perää. Varmaankin hän tekisi nyt lähtöä jättääkseen minut niitä märehtimään. Mutta ei, hän jatkaisi: ”Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.” En oikein ymmärtäisi Jeesuksen sanoja. Hän nyökkäisi ja pyytäisi minua kuuntelemaan vielä hetken. Elämä – myös ja etenkin kristityn elämä – on jaettua, hän sanoisi. Jokainen juoksee silti omassa sarjassaan. Sinä valitset työsi, tehtäväsi ja haasteesi. Tutkit rehellisesti arvojasi, motiivejasi ja tärkeysjärjestyksiäsi. Teet tarvittavat korjausliikkeet. Pyrit kasvamaan kohti rakkautta Jumalaa ja lähimmäistäsi kohtaan, kaikella voimallasi ja ymmärrykselläsi. Mutta nimenomaan omassa sarjassasi. Et voi jakaa töitä, tehtäviä ja haasteita toisille. Et voi valita arvoja, tutkistella motiiveja ja muokata tärkeysjärjestyksiä toisten puolesta. Et voi vaatia rakkautta. Voit ainoastaan rakastaa. Toiset tekevät omat valintansa, hyvät tai huonot, rakkaudelliset tai rakkaudettomat. Varmista, että sinä olet tehnyt omasi, ja että ne ovat omatuntosi ja ymmärryksesi valossa hyviä. Saatat huomata, että on helpompi antaa toisillekin mahdollisuus samaan. Ja mikä tärkeintä, saatat saada silmäsi auki myös sen kaiken suhteen, mitä toiset todella tekevät.

Alan heti ajatella kaikkea sitä, mitä en yleensä pidä niin oleellisena tai etenkään ensisijaisena. Juuri sellaisia asioita perheemme toinen aikuinen tapaa tehdä, vaikka oma asenteeni on, että eiköhän nyt kuitenkin silitetä lakanat ja desinfioida keittiö ennen kuin leivotaan jotain outoa oliivitäytteistä leipää tai maalataan vesiväreillä. Mutta kun istumme koko perhe saman pöydän ääressä kolmannet leivänpalat tai ensimmäiset pensselit käsissä, väliäkö nurkissa vihuvista villakoirista ja kaaoksesta keittiön työtasolla. Mitä tytär aikuisena muistelee? Että olipa meillä sitten kliinistä aina, kun äiti oli puhissut ja äyskinyt koko päivän? Leipä ja vesivärit jättänevät syvemmän jäljen. Ja varsinkin se, että ne jaetaan.

Jeesuksen noustessa tuolistaan havahtuisin ajatuksistani. Hän tekisi lähtöä. Vaikka eihän hän mihinkään lähtisi, ei olisi edes tullut. Hän on ollut kotonamme koko ajan. Ovikello saattaa soida kuitenkin ihan oikeasti. Avaan oven. ”Tuu kattoon, me tehtiin maja”, sanoo tytär.

Ja meikämarttahan menee.

Maija Latvala

Leave a Comment

You must be logged in to post a comment.

Muita juttuja aiheesta

Ei niin pahaa ettei jotakin hyvääkin
Ei niin pahaa ettei jotakin hyvääkin

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin Olin todella väsynyt. Väsynyt ja uupumuksen masentama. Ahdisti, kun en ehtinyt [Read More]

K-O-R-O-N-A
K-O-R-O-N-A

Kas, Kiinassa tapahtuu kummia, miljoonakaupungit ovat hiljenneet, kadut kolkon tyhjiä. Muttei se meitä koske. Mitäs [Read More]

Ajatuksia kodista ja muuttumattomuudesta
Ajatuksia kodista ja muuttumattomuudesta

Pysyvyys on jotain sellaista, mikä ei muutu. Viime viikkojen ajan olen pohtinut pysyvyyttä ja sen merkitystä [Read More]

Kiittäkää joka tilassa
Kiittäkää joka tilassa

”Me kehoitamme teitä, veljet: nuhdelkaa kurittomia, rohkaiskaa alakuloisia, holhotkaa heikkoja, olkaa pitkämieliset [Read More]

Yhteen hiileen
Yhteen hiileen

”Kaksi vankia katseli ulos sellinsä ikkunasta yön pimeinä tunteina. Toinen vangeista näki ankean vankilan pihan [Read More]

Archives