Suomen Baptistikirkko verkossa
torstai 17. kesäkuuta 2021 23:15

”Älkäämme jättäkö yhteistä kokoontumistamme”

Rakkaus velvoittaa seurakunnan jäseniä monin tavoin

Korona kuohuttaa. Kaikilla on jokin näkemys kulkutaudista ja sen vaikutuksista elämäämme. Ei ihme, onhan koko ihmiskunta tavalla tai toisella siitä osallinen.

Korona on koskettanut myös seurakuntien elämää. Kristittyjen näkemykset taudin tarttuvuudesta, maskien tehokkuudesta ja rokotteiden turvallisuudesta ovat jakautuneet. Meidät on haastettu pohtimaan seuraavia kysymyksiä: Mitä seurakunta tarkoittaa? Mikä on paikallisseurakunnan merkitys? Mitä siihen kuuluminen merkitsee? Miksi kokoonnumme viikon ensimmäisenä päivänä – Herramme ylösnousemuspäivänä – Sanan kuuloon, rukoukseen ja ehtoolliselle? Mitkä ovat velvollisuutemme suhteessa Jumalaan, paikallisseurakuntaan ja ympäröivään yhteiskuntaan?

Kirjoitukseni tarkoitus ei ole lietsoa hysteriaa tai aliarvioida viruksen vaikutuksia. Haluan tuoda tasapainoa seurakunnalliseen koronakeskusteluun nostamalla esiin näkökulman, joka helposti unohtuu. Jos reagoimme kristittyinä koronaan tavalla, joka vahingoittaa sielujamme, meitä uhkaa suurempi vaara mitkään taudit voivat aiheuttaa.

Pohdin tekstini aluksi, miten kristittyjen tulee ymmärtää suhde esivaltaan. Tämän jälkeen tarkastelen lyhyesti uskonnonvapauden merkitystä. Lopuksi –varsinaisena päähuomionani – käsittelen sitä, miten suhde esivaltaan ja uskonnonvapaus liittyvät paikallisseurakunnan elämään.

Kuuliaisuus esivallalle – ja Jumalalle

Missä määrin meidän tulee kuunnella esivaltaa? Onko se puolellamme vai meitä vastaan? Voiko esivalta toimia vastoin Jumalan tahtoa? Mistä sen asema on peräisin?

Kristittyjen kuuliaisuus esivallalle on raamatullista. Esivalta toimii Jumalan säätämyksestä. Sen tehtävä on ylläpitää järjestystä ja vanhurskautta hillitsemällä synnin ylenmääräisyyttä synnin turmelemassa luomakunnassa. Meitä kristittyjä ei ainoastaan käsketä olemaan alamaiset esivallalle, vaan kehotetaan lisäksi rukoilemaan sen puolesta, jottei se käyttäisi Jumalalta saamaansa asemaansa väärin (Room.13:1-7; 1.Tim.2:1,2).

Jumalan säätämyksestä toimiva esivalta saa Häneltä auktoriteettiasemansa. Kaikki Jumalan luomistyöhön pohjautuvat ihmissuhdeverkostot liittyvät auktoriteettisuhteisiin. Lapset ovat alamaisia vanhemmilleen, vaimot miehilleen, oppilaat opettajilleen, työntekijät esimiehilleen, kansalaiset esivallalle, seurakuntalaiset johtajilleen – ja lopulta, ihminen Jumalalle.

Jumala on auktoriteettisuhteiden alkuperä, joten ne on annettu parhaaksemme. Inhimilliset auktoriteetit eivät silti ole vapaita synnin vaikutuksesta. Auktoriteetti voi toimia vastoin Jumalan tahtoa ja säätämystä. Mitä kristityn tulisi tällöin tehdä? Tuleeko olla alamainen auktoriteetille, jos se käyttää väärin Jumalalta saamaansa asemaa?

Klassisen kristillisen ymmärryksen mukaan kristityn on oltava alamainen auktoriteeteilleen niin kauan kuin se on sopusoinnussa Raamatun opetuksen kanssa. Jos auktoriteetti alkaa toimia vastoin Jumalan tahtoa ja säätämystä, kristityn ei tule olla osallinen tähän toimintaan olemalla auktoriteetille alamainen. Tästä on lukuisia esimerkkejä kristikunnan historiassa. Kristityt ovat luopuneet alamaisuudestaan inhimilliselle auktoriteetille, vaikka valinnan seuraukset voivat olla kohtalokkaat, sillä perimmältään ihminen on alamainen Jumalalle. Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmistä.

Tottelemattomuus syntiä tekevää auktoriteettia kohtaan ei tarkoita turvautumista väkivaltaan, provosointiin tai uhmakkaaseen käytökseen. Tottelemattomuus ilmaistaan kaikella kunnioituksella ja lempeydellä, totuudesta tinkimättä.

Oletan edellä mainitut periaatteet selkeiksi kristillisiksi perustotuuksiksi. Mutta mitä tulee ajatella, jos esivalta puuttuu uskonnonvapauteen?

Haastettu uskonnonvapaus

Eurooppalaisina ja suomalaisina krisittyinä olemme nauttineet poikkeuksellisista uskonnonharjoittamisen vapauksista. Ne tuntuvat meistä jo liki itsestäänselvyydeltä. Suuremmassa mittakaavassa kristinuskoon on kuitenkin aina liittynyt sen vastustaminen, sillä synnin turmelema ihminen kokee luontaista vastenmielisyyttä Jumalan Sanaa kohtaan. Todellisen evankeliumin julistaminen saa aikaan joko kääntymystä Jumalan puoleen tai aktiivista vastustusta sekä Jumalaa että niitä kohtaan, jotka edustavat Häntä maailmassa. Näin on ollut läpi kristikunnan historian.

Evankeliumi on menestynyt entisestään kohdatessaan vastustusta. Vainojen puhjettua Jerusalemissa alkuseurakunta laajeni kaupungin ulkopuolelle (Apt. 8:1,4). Nykyisin kristittyjä vainotaan laajemmin kuin milloinkaan, yli 70:ssä valtiossa (ks. opendoors.fi). Silti maailmanlaajuinen Jeesuksen seurakunta ei ole milloinkaan kasvanut sellaisella vauhdilla kuin nyt![1]

Mihin perustuu oikeus vapaaseen uskonnonharjoittamiseen? Mielenkiintoista kyllä toimiva uskonnonvapaus toteutuu maissa, joissa lainsäädäntö on perustettu kristilliselle arvopohjalle. Tällaiset yhteiskunnat eivät vierasta valtavirrasta poikkeavaa aatetta, toisin kun valtiot, joissa kristinuskoon suhtaudutaan vähintäänkin varauksellisesti. Kristinusko on aina elänyt itsestään poikkeavien aatteiden, maailmankuvien ja uskontojen keskellä. Se ei ole pyrkinyt raivaamaan väkipakolla sitä haastavia aatteita tieltään edes yhteiskunnallisen valta-aseman saavutettuaan, vaikka tällaista vääristynyttä kuvausta kristinuskon historiasta saatetaan levittää.[2] Kristinusko on luonteeltaan rauhaa rakastava ja erilaisuutta suvaitseva.[3]

Vapaus uskonnon harjoittamiseen on siis kristinuskon vaikuttamaa. Mutta mitä tapahtuu, jos vapaus haastetaan ja sitä aletaan rajoittaa? Tuleeko meidän vedota oikeuksiimme vai luopua niistä? Pitääkö julistaa lain olevan puolellamme vai toimia kuin vaikeneva Jeesus Sanhedrinin edessä? Tuleeko taistella oikeuksien puolesta vai luopua niistä suuremman hyvän tähden? Ja ennen kaikkea: ovatko tässä kaikki vaihtoehdot? Nämä kysymykset ovat nousseet koronaan liittyvien viranomaissuositusten ja koron-ajan kokoontumiskäytäntöjen pohtimisen myötä esiin useissa seurakunnissa.

Velvollisuuksia – ei oikeuksia

Kautta Jeesuksen seurakunnan historian hänen seuraajansa ovat kokoontuneet sunnuntaisin yhteen Raamatun opetuksen, rukouksen ja ehtoollisen äärelle. Näin on toimittu olosuhteista – kuten vainosta sodista ja kulkutaudeista – riippumatta. Onko tässä kyse oikeudesta?

Haluan nostaa tässä yhteydessä esiin käsitteen, jota ei nykyisin juuri käytetä: velvollisuus. Raamattu ei opeta meille oikeuksista vaan velvollisuuksista. Meillä ei ole oikeutta uskoa Jeesukseen – se on velvoite, johon Jumala käskee jokaista evankeliumin julistuksen kuulijaa. Meillä ei ole oikeutta rakastaa lähimmäistämme – se on velvoite, jota Jumalan vanhurskas ja hyvä laki vaatii. Meillä on velvollisuuksia suhteessa niin Jumalaan, seurakuntaan kuin yhteiskuntaankin.

Kristittyinä paikallisseurakunnan jäseninä meillä on velvollisuuksia toinen toistamme kohtaan, mikä unohtuu helposti yksilöä korostavassa ajassamme. Kuten Jumala on säätänyt avioliiton perhe-elämän turvaksi, Hän on säätänyt Uuden liittonsa seurakuntaelämän turvaksi. Olemme liiton kansaa, ja siinä missä avioliitto tuo omat velvollisuutensa puolisoille, Uusi Liitto Kristuksessa tuo velvollisuuksia Jumalan kansalle.

Jotta elämä perheessä olisi onnellista, on sen rakennuttava Jumalan suunnitelman mukaisesti hyveistä korkeimmalle, rakkaudelle. Rakkaus saa useita ilmenemismuotoja – kuten palvelu, kunnioitus, kärsivällisyys, lempeys, rehellisyys ja armo – niin puolisoiden kuin vanhempien ja lastenkin välillä. Mutta rakkaus ei ole oikeus, se on velvollisuus. Ja rakkauden vuoksi puolisot haluavat täyttää velvollisuutensa toisiaan kohtaan. Vanhemmilla taas on kasvattajina Jumalalta saadut velvoitteet lapsiaan kohtaan. He vastaavat niiden toteuttamisesta Jumalalle.

Velvollisuusperiaate pätee myös seurakuntaelämään. Meillä on velvollisuutemme toisiamme kohtaan. Useissa seurakunnissa tämä näkynyt korona-aikana esimerkiksi haluna taata turvalliset kokoontumiset. Mutta se on vasta toinen puoli velvollisuudestamme. Meillä on myös velvollisuus kokoontua yhteen. Yhteinen jumalanpalvelus ei ole pohjimmiltaan oikeus, vaikka uskonnonvapauden turvin olemme saaneet sitä toteuttaa. Mikäli menettäisimme oikeutemme kokoontua, olisi velvoite siihen yhä olemassa.

Sielun vahinko

Kuulostaako ajatus kokoontumisvelvollisuudesta ristiriitaiselta korona-aikana? Eikö kokoontumisemme aseta lähimmäisemme vaaraan?

Todellinen rakkaus ei tee toiselle pahaa. Tässä tapauksessa se voisi yksinkertaisesti tarkoittaa pyrkimystä huolehtia, ettemme altistuta ketään koronavirukselle. Mutta muistammeko samalla koronaa vakavammat uhat? Puhumme paljon koronaviruksesta ja pelkäämme asioita, joita se voi aiheuttaa yksittäisen ihmisen terveydelle ja koko yhteiskunnalle. On kuitenkin viruksia ja tauteja vakavampiakin vaaroja – jotain vaarallisempaa kuin se, mitä keuhkoille, aivoille, sydämelle, tai muille sisäelimille voi käydä. Se on jotain vakavampaa kuin elinikäiset jäljet taudista, työkyvyn menettäminen, teho-osastojen ruuhkautuminen tai läheisemme kuolema. Jeesus sanoo oppilailleen: ”Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman mutta saisi sielulleen vahingon?” (Mark. 8:36) ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua. Pelätkää ennemmin häntä, joka voi sekä sielun, että ruumiin hukuttaa helvettiin.” (Matt. 10:28).

Sielumme kohtalolla on suurempi merkitys kuin sillä mitä ruumiillemme voi pahimmillaan tapahtua. Se ei tarkoita, että ruumista tulee pitää huonompana kuin sisintämme. Ihminen on kokonaisuus, jossa sisäistä ihmistä ei voi erottaa fyysisestä olemuksesta. Sisäinen näkyy ulospäin ja ruumiimme vointi vaikuttaa sisimpäämme. Maailmaakaan ei pidä jakaa hengelliseen ja maalliseen alueeseen. Kristinuskon maailmankuva on kokonaisvaltainen, koko elämää koskettava. Meitä ohjaavat samat arvot ja periaatteet, olimmepa jumalanpalveluksessa, koulussa tai työpaikalla.

Kristittyjen kokoontuminen ei perustu vain tapaan tai pinnalliseen käskyyn. Se on tarkoitettu tosi parhaaksemme. Se vahvistaa meitä Jeesuksen seuraajina ja varjelee sieluamme maailman keskellä. Jumalan kuvana ihminen on luotu olennoksi, joka tarvitsee ympärilleen toisia ihmisiä. Psalmin 115 mukaan ihminen muuttuu sen kaltaiseksi mitä hän palvoo (Ps. 115:4-8). Kun Pyhästä Hengestä osallinen Jumalan perheväki kokoontuu, saamme katsella toisissamme Pyhän Hengen ennallistavaa työtä, jolla Hän muuttaa meitä vaihe vaiheelta alkuperäisen Jumalan kuvan kaltaisuuteen. Tuo kuva on Jumalan Pojan muotin mukaan valettu (Ef.4:17-24; Kol.3:9,10).

Katsellessamme Jeesuksen kuvaa toisissamme ”muutumme saman kuvan kaltaisiksi” (2.Kor. 3:18). Paavali ei opeta meille tässä korkealentoista ja epämääräistä teologiaa, vaan jotakin käytännössä toteutettavaksi tarkoitettua. Kokoontumalla pääsemme osallisiksi tästä ihmeellisestä Hengen työstä Jumalan kansan keskuudessa. Jos jättäydymme yhteydestä, seuraukset voivat olla pahemmat kuin minkään kulkutaudin aiheuttamat.

Pitäkää huolta toisistanne

Ehkäpä tunnetuin teksti pyhien kokoontumisen tärkeydestä on Heprealaiskirjeen luvun 10 jae 25: ”Älkäämme jättäkö yhteistä kokoontumistamme, niin kuin muutamien on tapana, vaan kehottakaamme entistäkin enemmän, kun näette tuon päivän lähestyvän.[4] Jakeeseen on tarpeen liittää myös edeltävä jae: ”Pitäkäämme huolta toisistamme rohkaisuksi rakkauteen ja hyviin tekoihin.” (Hepr.10:24)

Jae 25 on rakenteeltaan alisteinen jakeelle 24. Kun kirjoittaja ohjeistaa pitämään huolta toisista rohkaisuksi rakkauteen ja hyviin tekoihin, hän osoittaa seuraavassa jakeessa, miten tämä toteutetaan: kokoontumalla yhteen ja toimimaan tavalla, joka vahvistaa toisten uskoa ja kestävyyttä Herran paluuseen asti. Kyse ei ole vain omasta kasvustamme ja pelastusvarmuutemme vahvistumisesta. Läsnäolomme vaikuttaa toisten kasvuun ja uskossa kestämiseen! Kyse ei ole myöskään vain velvollisuudesta. Kokoontuminen on kristityn elämän kannalta välttämätöntä.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja ohjaa kirjeen vastaanottajia aktiivisuuteen suhteessa toisiinsa. Seurakuntayhteys ja paikallisseurakunnan jäsenyys eivät ole yksityisasioita, vaan yhteisöprojekti. Jos joku seurakuntalaisista ei ole mukana kokoontumisessa, tulee muiden huolestua ja varmistaa ennen pitkää kaiken olevan hyvin.

Kristitty, johon länsimainen yksilökeskeinen ajattelu on vaikuttanut, saattaa kokea tällaisen suhtautumistavan fanaattisena ja jopa tungettelevana. Uskonnon uhriksi joutuneen mieleen voi nousta takaumia kontrolloivasta yhteisöstä. Väärinkäytöksiä on toki ilmennyt, mutta ne eivät todista itse periaatetta vääräksi. Raamatulliseen seurakuntaelämään ei kuulu pakottaminen, uhkailu, kontrolli tai manipulointi, muttei se myöskään tue ajatusta yksilökeskeisestä elämästä.

Jos perheen murrosikäinen lapsi ei tule kotiin sovittuun aikaan, mikä on vanhemman velvollisuus? On selvää, että ennemmin tai myöhemmin hän selvittää tilannetta. Mitä on tapahtunut? Onko kaikki hyvin? Miksi kotiin ei tultu sovittuun aikaan mennessä?

Seurakunta elää perheenomaisesti, mutta isommassa mittakaavassa. Se ei ole kerho, jossa käydään, kun siltä tuntuu, mikäli huvittaa tai jaksaa. Perheessä jokaisella on toisiaan kohtaan velvollisuuksia. Jos seurakuntalähimmäistämme ei näy, velvollisuutemme on rakkauden tähden huolestua ja pyrkiä selvittämään asiaa. Tämä koskee kaikkia seurakuntalaisia, ei vain pastoreita, vanhimpia, tai diakoneja.  Kaikilla seurakuntalaisilla on molemminpuoleinen velvollisuus ennen pitkää huolehtia, että yhteys seurakuntaan säilyy.

Perhettä ei laiminlyödä

Korona-aikana monet ovat nähneet parhaaksi jättäytyä pois kokoontumisista välttääkseen mahdollisen altistumisen tai altistamisen virukselle. Ennen kuin sovellan velvoitetta kokoontua nimenomaan korona-aikaan, sovellan sitä tilanteeseen, jossa kulkutaudit eivät vaivaa. Millaisista syistä kristitty voi jäädä pois seurakunnan kokoontumisista vakaassa yhteiskunnassa, jossa uskontoa saa harjoittaa julkisesti kenenkään estämättä?

Nähdäkseni oikeutettuja syitä ovat esimerkiksi työssäkäynti, sairastuminen, lähimmäisen auttaminen tai ei-kristityn lähisukulaisen odottamaton vierailu. Emme saa laiminlyödä velvollisuuttamme perheen elättämiseen, terveydestämme huolehtimiseen, lähimmäisen auttamiseen tai evankeliumin kertomiseen.

Aiheettomia syitä kokoontumisesta pois jäämiseen mainitessani korostan, ettei tarkoitukseni ole laatia syntilistaa. Useat kristityt laiminlyövät seurakuntayhteyden varmastikin tietämättömyyttään ja epäkypsyyttään, eivät tottelemattomuuttaan. Aiheettomia syitä jättäytyä pois kokoontumisista ovat esimerkiksi tarpeettoman valvomisen kautta itseaiheutettu väsymys, harrastukset, se ettei huvita, tai se ettei pidä jumalanpalveluksen toteutustavasta, sisällöstä tai vastuullisista. Jos olen väsynyt, en ole vapaa velvollisuuksistani perhettänikään kohtaan. En voi paeta perheenjäseniäni väsymyksen taakse. Leponi ei voi tapahtua toisten hyvinvoinnin kustannuksella, vaan on löydettävä kaikkia osapuolia palveleva ratkaisu. Harrastukset ovat hyväksi, mutten niillekin on löydettävä oikea aika, jotten laiminlyö perheenjäseniäni. Perhe-elämä saattaa tuntua tylsältä ja mitäänsanomattomalta, mutta se ei ole syy vetäytyä pois velvollisuuksista perhettään kohtaan. Terveessä perheessä asioista keskustellaan ja pohditaan rakentavasti, kuinka perhe-elämä voi palvella paremmin jokaista perheenjäsentä.

Kaikki tämä on sovellettavissa myös paikallisseurakunnan elämään ja sen jäseniin.

Tasapainoinen ratkaisu

Miten suhtaudumme kokoontumisvelvollisuuteen kulkutaudin keskellä? Seurakunnan jumalanpalvelus ei voi tapahtua terveyden kustannuksella. Tämä on yleisperiaate, jota sovelletaan tapauskohtaisesti. Kohtaamme elämässä tilanteita, joihin ei voida antaa valmista vastausta, mallia tai toimintatapaa, vaan ratkaisu on tilannekohtainen. Kotiseurakunnassani olemme onnistuneet mielestäni löytämään ideaalin tasapainon, jossa pyrimme takaamaan seurakuntalaisten turvallisuuden tinkimättä pyhien yhteydestä. Vaikka emme toistaiseksi kokoonnu perinteisesti yhtenä joukkona, vaan pienemmissä ryhmissä ympäri Pirkanmaata, näen pienryhmissä toteutuvan saman Jumalan Hengen vaikutuksen kuin suuremman joukon kokoontuessakin. Pääasia on, että tapahtuu aitoa kohtaaminen, jota pelkkä ruudun katsominen ei voi korvata.

Entä seurakuntalaiset, jotka eivät osallistu edes pienryhmien kokoontumisiin? Kuten todettua, velvollisuus huolehtia toinen toisistamme kuuluu meille kaikille – niin niille, jotka osallistuvat kokoontumisiin, kuin heillekin, jotka eivät osallistu. Heillä on velvollisuutensa pyrkiä ylläpitämään yhteys seurakuntaan tavalla tai toisella, eikä jäädä vain odottamaan, että heihin oltaisiin yhteydessä.

Kaikki edellä sanottu on selkeytynyt minulle henkilökohtaisesti korona-aikana. Ymmärrykseni seurakuntaelämästä on syventynyt, mistä syystä olen lisännyt yhteydenottoja seurakuntalaisiin – niin säännöllisiin kävijöihin kuin niihinkin, joiden tapaamisesta on vierähtänyt aikaa. Vetoan itseni lisäksi myös sinuun, arvon lukija, jotta olisit altis ottamaan tavalla tai toisella yhteyttä seurakuntaperheesi jäseniin. Jos olet nähnyt parhaaksi jättäytyä pois yhteisistä kokoontumisista, vaali itse yhteyttä.

Rukoilen, että sydämemme voisivat avartua ja lämmetä yhä enemmän turvalliselle seurakuntayhteydelle, ja että voisimme ymmärtää velvollisuutemme toisiamme kohtaan. Loppujen lopuksi kyse ei ole pelkästä velvollisuuden täyttämisestä, vaan toisiamme kohtaan suuntautuvan rakkautemme näkyvästä osoituksesta.

Kirjoittaja on Tampereen baptistiseurakunnan pastori

1 Rodney Stark, The Triumph of Christianity: How the Jesus Movement Became the World’s Largest Religion (New York: HarperOne, 2011), 408-412.

2 Stark, 186-187, 198.

3 Suvaitsevaisuus ei tarkoita tässä sitä, että kristinusko hyväksyisi muut maailmankuvat ja uskonnot yhtä totuudenmukaisina, vaan sitä, ettei se suhtaudu vihamielisesti toisinajattelihoin.

4 ”Tuo päivä” viittaa Heprealaiskirjeen neljännessä luvussa mainittuun Jumalan kansan lepopäivään, eli lopunaikojen täyttymykseen, jolloin Jumalan kansan saavuttaa lopullisen päämääränsä, täydellisen leponsa Jumalan yhteydessä.


Leave a Comment

You must be logged in to post a comment.

Muita juttuja aiheesta

Ei ne työt, vaan tekemättömät työt
Ei ne työt, vaan tekemättömät työt

Työ itsessään ei ole kirous. Mikäli siitä tulee elämämme tarkoitus tai arvomme mitta, suhteemme työhön, [Read More]

Joulusaarna: Maria, Herran piikanen
Joulusaarna: Maria, Herran piikanen

Raamatun Maria, Jeesuksen äiti on tärkeä henkilö kristityille kaikkialla maailmassa. Tästä kertoo muun muassa se, [Read More]

Psalmit – ylistyksen, kuoleman ja armon lauluja
Psalmit – ylistyksen, kuoleman ja armon lauluja

Koronaepidemian aikana olen huomannut Raamatun antaman rohkaisun ja lohdutuksen olevan uudella tavalla tärkeää. Luin [Read More]

Pääsiäinen, uskomme sydän
Pääsiäinen, uskomme sydän

Paavali julisti ilosanomaa kuolleesta ja ylösnousseesta Kristuksesta siellä, missä toivon sanojen lisäksi [Read More]

Archives