Suomen Baptistikirkko verkossa
lauantai 08. elokuuta 2020 11:20

Haaste seurakunnille

Mitä voimme oppia Uuden Testamentin seurakunnista?

Kirkkokansaa

Marko Jauhiainen

Monia ihmisiä hämmentää se, että maailmassa on yli 40 000 kirkkokuntaa – ja uusia syntyy joka vuosi. Osa näistä on teologisesti kristin­uskon marginaalissa, mutta useimmat haluavat aidosti ja vilpittömästi rakentaa sekä oppinsa että käytäntönsä Raamatun pohjalle. Tämän kirkkokunnallisen kirjavuuden taustalta löytyy toisaalta hyvin erilaisia tapoja tulkita ja hyödyntää Raamatun tekstejä, ja toisaalta Raamattu on harvoin ainoa auktoriteetti niilläkään ryhmittymillä, jotka vakuuttelevat olevansa kaikkein Raamattu-uskollisimpia.

Esimerkiksi evankelis-luterilainen kirkko näkee edustavansa uskonpuhdistuksen sola scriptura -periaatetta, mutta käytännössä sen oppi ja toimintatavat ovat alusta asti nojanneet vahvasti myös traditioon, järkeen ja kokemukseen.

Seurakunta ennen ja nyt

Kansankirkon teologisen itseymmärryksen ristiriitaisuudelle on ehkä helppo hymyillä, mutta suomalainen vapaakristillisyys ei sekään saa täysin puhtaita papereita. Yksi esimerkki tästä on seurakunnan käsite.

Raamatuntutkijoiden keskuudessa vallitsee laaja konsensus siitä, että ”seurakunta” (kr. ekklesia) ymmärretään Uudessa testamentissa kolmella eri tavalla: ”kaikki kristityt” (srk1); ”tietyn kaupungin alueella olevat kristityt” (srk2); ja ”tietyn henkilön kotona kokoontuvat kristityt” (srk3). Tästä huolimatta vaikkapa tämän päivän keskivertobaptisti ymmärtää seurakunnan olevan lähinnä ”tietyn kaupungin alueella tiettyyn tunnustuskuntaan kuuluvien kristittyjen joukko” (srk4). Tällainen seurakunta pääsääntöisesti poikkeaa sekä järjestäytymiseltään että keskeisiltä toimintatavoiltaan uusitestamentallisista esikuvistaan, mutta silti sitä pidetään”raamatullisena”.

Tämän illuusion selittää perinteiden, järjen ja kokemuksen vaikutus oppiin, rakenteisiin ja käytäntöihin.

Aina ei kuitenkaan ole kyse siitä, että Raamatun ulkopuoliset tekijät pääsevät huomaamatta muokkaamaan seurakunta­käsitystä. Joskus on tehty aivan tietoinen valinta olla pyrkimättä kohti uusitestamentillista mallia. Tällaisen ratkaisun taustalla on useimmiten jompikumpi kahdesta erilaisesta lähestymistavasta Raamattuun.

Ensimmäisen mukaan Uuden testamentin seurakuntakäsitys – kuten niin monet muutkin yksityiskohdat – on aika- ja kulttuurisidonnainen eikä ole edes tarkoitettu seurattavaksi nykyaikana. Toisena vaihtoehtona on varhaisten kristittyjen elämän ja toiminnan näyttäytyminen Raamatussa niin monimuotoisena, että puhutaan mieluummin monista erilaisista seurakuntamalleista. Molempien lähestymistapojen seurauksena ajatus ”Uuden testamentin mallista” tuntuu lähinnä idealistin päiväunelta.

Pienet ja tehokkaat kotiseurakunnat

Tänä päivänä maailmassa on yhä enemmän niitä, jotka uskovat Uudesta testamentista löytyvän seurakunnan toiminnalle ja organisoitumiselle periaatteita, joita on pitkään laiminlyöty länsimaisessa kristillisyydessä. Raamatun valossa nykymallin ongelmiksi nähdään erityisesti seurakuntien koko, niiden jumalanpalvelustoiminta ja niiden johtajuus.

Jo ensimmäisellä vuosisadalla sekä Jerusalemissa että pakanoiden keskuudessa alueellinen seurakunta (srk2) muodostui jopa tuhansista ihmisistä, mutta se kokoontui pienempinä seurakuntina (srk3) ihmisten kodeissa (joihin arkeologien mukaan mahtui ihmisiä enintään muutama tusina).

Nykypäivän huomattavasti suurempia kokoontumisia (srk4) on yritetty perustella muun muassa vetoamalla siihen, että temppelikultin piirissä kasvaneet juutalaiskristityt tapasivat ja saarnasivat aivan alussa temppelin esipihassa, sekä siihen, että Paavali Efesossa ollessaan kävi päivisin julkisia debatteja Tyrannoksen luentosalissa. Näistä julkisista, evankelioivista kokoontumisista huolimatta normina oli kuitenkin alusta asti kodeissa kokoontuvat seurakunnat (srk3). Tämä oli myös evankeliumien etenemisen kannalta tehokas ratkaisu, kuten historia ja kokemus ovat myöhemminkin toistuvasti osoittaneet.

Modernin seurakunnan sisältöongelma

Raamatun valossa modernin seurakunnan (srk4) ongelma ei ole ainoastaan isot kokoontumiset, vaan myös kokoontumisten sisältö.

Ei tarvitse olla raamatuntutkija havaitakseen, että Paavalin oletus yhteisen kokoontumisen sisällöstä ja dynamiikasta ei juurikaan vastaa nykyseurakuntien tuottaja-kuluttaja -mallia, jossa suuri enemmistö istuu passiivisena kuluttajana läpi pienen vähemmistön tuottaman jumalanpalveluksen. Tässä pyhien suuressa niskayhteydessä yleisö pääsee virittämään palavaksi yleensä ainoastaan virrenveisuun ja rahanantamisen armolahjojaan.

Toisaalta joukon suuri koko sanelee sen, että sisällöllisesti juuri mikään muu ei edes ole mahdollista. Jotkut innovatiiviset seurakunnat ovat nimittäin tehneet kokeiluja, joissa tuolien asettelulla, kokoontumisen vuorovaikutteisuutta lisäämällä ja muilla vastaavilla tempuilla on parhaimmillaankin onnistuttu aktivoimaan vain 20 % seurakuntalaisista. Paavalilla tuskin oli tämä mielessään, kun hän totesi, että yhteen tultaessa on jokaisella jotakin annettavaa.

Sunnuntain jumalanpalvelus on tehoton opetuslapseuttaja

Seurakunnan jumalanpalvelustoimintaan liittyy toinenkin ongelma. Monet seurakunnat pitävät jumalanpalvelusta päätoimintamuotonaan, jolloin siihen myös uhrataan erilaisia resursseja samassa suhteessa. Toisaalta Uuden testamentin mukaan seurakunnan päätehtävä tai missio on kaikkien kansojen opetuslapseuttaminen.

Kuka tahansa pitempään uskossa ollut kuitenkin tietää, että opetuslasten tekeminen ei pääsääntöisesti toteudu sunnuntaikokouksessa. Hyvästä saarnasta voi toki saada hyvän olon, mutta tutkimusten mukaan saarnojen vaikutus ihmisen hengelliseen kasvuun on lopulta minimaalinen.

Opetuslapseuttamisessa ei olekaan kyse niinkään informaation siirrosta kuin taitojen ja asenteiden välittämisestä. Jos seurakunta haluaa olla synnyttämässä ja kasvattamassa Jeesuksen opetuslapsia, tämän tulisi jotenkin näkyä seurakunnan toiminnassa ja sen voimavarojen kohdentamisessa.

Hierarkinen seurakunta – turvallinen mutta raskas

Uusi testamentti herättelee kysymyksiä myös tämän päivän seurakuntien johtamisesta. Pahimmillaan tähän liittyy raskas hierarkia, selkeä jako “maallikoihin” ja “papistoon”, sekä muut seurakuntaelämän kontrollointiin tähtäävät toimet. Seurakuntiemme johtajat tarkoittavat epäilemättä hyvää, mutta ovat samalla tehneet seurakuntien johtamisesta ja uusien perustamisesta niin raskasta puuhaa, että olemassaolevat seurakunnat uuvuttavat johtajansa ja harva jaksaa perustaa uusia.

Nykypäivän kriteerien valossa Paavalikin oli seurakuntien istuttajana melko surkea (ja lisäksi täysin edesvastuuton luottaessaan niitä “Herran haltuun”.

On ymmärrettävää, että kaikenlaisia ongelmia halutaan välttää viimeiseen saakka. Jotain silti menetetään silloin, kun virheiden ja ongelmien välttämistä arvostetaan paljon enemmän kuin ihmisten voimauttamista ja vapauttamista palvelemaan. Suurin osa uskovista kykenee Pyhän Hengen avulla tekemään paljon enemmän ja paljon aikaisemmin kuin mihin heille annetaan mahdollisuus.

Toivoa on

Meidän onneksemme Jumalan siunaus ja armo eivät kuitenkaan ole sidottuja siihen, että hänen omillaan on kaikilta osin täysin oikea oppi tai että heidän järjestäytymisensä ja toimintansa on joka suhteessa Raamatun periaatteiden mukaista. On siis väärin ajatella, että Jumala toimii keskellämme ja siunaa seurakuntiamme vain silloin, kun olemme ensin koonneet Raamatussa meille annetun, ajoittain monimutkaisenkin palapelin täysin virheettömästi.

Toisaalta ei pitäisi myöskään kuvitella, että on täysin yhdentekevää, missä määrin ja miten pyrimme Jeesuksen opetuslapsina elämään yhteistä elämäämme todeksi Raamatun tarjoaman mallin mukaan. Oikeat rakenteet ja oikeat toimintatavat eivät itsessään synnytä elämää, mutta ne voivat joko tukea tai tukahduttaa Pyhän Hengen synnyttämää elämää.

Historiansa aikana Suomen baptistit ovat halunneet monessa asiassa pitää perinteiden sijasta kiinni Raamatun opetuksesta silloinkin, kun siitä on seurannut vaikeuksia ja vastustusta. Ehkäpä nyt olisi aika tehdä niin myös seurakuntainstituution (srk4) suhteen – mikäli aiomme olla uskollisia sille päätehtävälle, jonka Jeesus on meille jättänyt.

Kirjoittaja on Englannissa väitellyt Uuden testamentin tutkija ja Iso Kirja -opiston vieraileva luennoitsija.

Lue myös: Uusia oppeja – vai paluuta lähteelle?

Leave a Comment

You must be logged in to post a comment.

Muita juttuja aiheesta

Pääsiäinen, uskomme sydän
Pääsiäinen, uskomme sydän

Paavali julisti ilosanomaa kuolleesta ja ylösnousseesta Kristuksesta siellä, missä toivon sanojen lisäksi [Read More]

Ristin ryöväri
Ristin ryöväri

Pääsiäiseen mahtuu monta tarinaa. Pelkästään ristin tapahtumiin sisältyy useita koskettavia yksityiskohtia. [Read More]

“Rohkaiskaa ja rakentakaa toinen toistanne”
“Rohkaiskaa ja rakentakaa toinen toistanne”

Paavali kantoi huolta ahdingon keskellä ja Jeesuksen paluun odotuksessa elävistä tessalonikalaisista Otsikon kehotus [Read More]

Ystävä rakastaa ainiaan
Ystävä rakastaa ainiaan

Sananlaskujen kirjassa sanotaan: ”Ystävä rakastaa ainiaan ja veli syntyy varaksi hädässä.” Mutta millainen on [Read More]

Osallisuus seurakunnassa
Osallisuus seurakunnassa

Osallisuuden käsitettä käytetään paljon sosiaali- ja terveysalan julkaisuissa. Osallisuus voidaan nähdä [Read More]

Archives