Suomen Baptistikirkko verkossa
torstai 29. lokakuuta 2020 06:38

Psalmit – ylistyksen, kuoleman ja armon lauluja

Koronaepidemian aikana olen huomannut Raamatun antaman rohkaisun ja lohdutuksen olevan uudella tavalla tärkeää. Luin lomallani psalmien kirjaa ja sen rinnalla C.S. Lewisin teosta Mietteitä psalmeista. Sekä Lewisin elämänkerrassa että kirjoissa on aina kiinnostavinta ja kiehtovinta tarkastella, miten vakaumuksellisen ateisti löysi uskon elävään Jumalaan ja kääntyi kristityksi. Lewis pohtii ja kommentoi Raamatun tekstejä kenties taustansa vuoksi hyvin epätyypilliseen tapaan, mikä herättää mielenkiinnon.

Jumalan ylistämisestä

Psalmeja käsittelevässä teoksessaan Lewis muistelee kokemuksiaan ja ajatuksiaan Jumalan ylistämisestä ajalta, jolloin hän ei ollut vielä kristitty: ”Me kaikki halveksimme ihmistä, jolle täytyy jatkuvasti vakuutella tämän hyvyyttä, älykkyyttä tai ihastuttavuutta: vielä enemmän halveksimme jokaisen diktaattorin, miljonäärin ja kuuluisuuden ympärillä pyörivää laumaa, joka huolehtii tuon tarpeen tyydyttämisestä.” Miksi meidän pitäisi siis ylistää Jumalaa? Erityisen kiusallisena Lewis piti psalmeja, joissa Jumala ei ainoastaan pyydä meitä ylistämään Häntä, vaan käskee kiittämään, ylistämään ja palvomaan itseään.

Löydettyään uskon Kristukseen Lewis alkoi ymmärtää, että Jumalan taivas on paikka ja olotila, jossa ihmiset kerran ylistävät Luojaansa lakkaamatta. Vielä kiitoksemme on heikkoa ja vajavaista. Taivas ei ole kuin kirkko tai jumalanpalvelus, jossa laulamme ja rukoilemme parhaan kykymme mukaan, vaan paljon enemmän. Silti saamme jo nyt ylistää Jumalaa tietoisena siitä, että nautimme kerran Hänestä ikuisesti. Taivaan täydellisyydessä huomaamme, että nauttia täydellisesti ja ylistää merkitsevät samaa asiaa.

Jumalan läheisyys ja rakkaus koetaan konkreettisesti, kun ylistämme ja kiitämme häntä yhdessä seurakunnan keskellä. Psalmi 150 kehottaa meitä tähän:

”Halleluja! Ylistäkää Jumalaa hänen pyhäkössään, ylistäkää häntä hänen väkevyytensä taivaanvahvuuksissa. Ylistäkää häntä hänen voimallisista teoistansa, ylistäkää häntä, sillä hänen herrautensa on suuri. Ylistäkää häntä pasunan pauhulla, ylistäkää häntä harpuilla ja kanteleilla. Ylistäkää häntä vaskirummuilla ja karkelolla, ylistäkää häntä kielisoittimilla ja huiluilla. Ylistäkää häntä helisevillä kymbaaleilla, ylistäkää häntä kumisevilla kymbaaleilla. Kaikki, joissa henki on, ylistäkää Herraa! Halleluja!”

Kuolema psalmeissa

Löydämme psalmeista paljon tekstejä, joissa kuvataan kuolemaa. Muinaiset, jopa 1500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua kirjoitetut, psalmit muistuttavat ihmisen peruskysymysten pysyvän muuttumattomina.

Kun luemme kuolemasta kertovia psalmeja, yritämme herkästi tulkita niitä Uuden testamentin valossa. Ajattelemme juutalaisten nähneen kuoleman merkityksen samalla tavoin kuin kristityt. Lewisin mukaan Vanhassa testamentissa kuitenkin puhutaan vähän, jos laisinkaan, ikuisesta elämästä ja ylösnousemuksesta. Uskolla tuonpuoleiseen oli eri merkitys kuin kristityille. On vaikea ymmärtää mitä kaikkea vanhatestamentilliset juutalaiset kuolemasta ajattelivat. Ainakaan he eivät pitäneet sen ajattelemisesta. Kuoleman pohtiminen ei tuonut mitään hyvää, pikemmin pahaa:

”Teetkö sinä ihmeitä kuolleille, tai nousevatko haamut sinua kiittämään? Sela. Kerrotaanko haudassa sinun armostasi, manalassa sinun uskollisuudestasi?” (Psalmi 88)

Psalmeissa muistutetaan, että taivas on Herran taivas ja maa ihmisten lapsia varten. Kuolleet eivät ylistä Herraa, ei kukaan hiljaisuuteen astuneista. Kuolemaa ei odotettu vapauttavana ja toivoa tuovana. Se merkitsi juutalaisille, että heidän elämän päivänsä on lyhennetty ja häpeällä peitetty.

Yksi selitys kielteisesti värittyneelle käsitykselle kuolemasta löytyy Israelin kansan historiasta. Jumala kutsui ja pelasti kansansa Egyptistä, jonka pakanallisessa mytologiassa kuolemaan valmistautuminen ja kuoleman jälkeinen elämä olivat erityisen tärkeitä. Egyptiläiset olivat huolissaan kuolleiden hyvinvoinnista ja kuoleman jälkeisestä matkasta manalan pimeydessä, jossa heitä kohtasivat monenlaiset vaarat. Myös buddhalaiset ovat kiinnostuneita kuoleman jälkeisestä elämästä, vaikka eivät usko persoonalliseen jumalaan.

Kun Jahve, elävä Jumala, vei kansansa Israelin pois Egyptistä, hän johti heidät erämaahan ja kutsui vaeltamaan Jumalan edessä tässä elämässä, ei tulevassa. Herra ei halunnut kansansa seuraavan egyptiläisten kuolemauskonnon esimerkkiä.

Onko siis mahdollista, että ihmiset voivat olla liian huolissaan iankaikkisesta elämästä? Vanhan testamentin vastaus on, että sellainen vaara on ilmeinen.

Psalmeissa kuvataan usein, miten ihminen säikkyy Jumalan tuomiota ja alkaa pelätä ja väistellä Jumalaa. Ihminen ei voi kuitenkaan piiloutua Jumalan kasvoilta. Israelin kansaa ei kehotettu elämään ikuisen elämän odotuksessa ja valmistautumaan kuolemaa. Heidän tuli elää joka hetki Jumalalle. Kuolema oli israelilaisille kuoppa ja hauta ilman toivoa. Suurempi kysymys kuin ihmisen ikuisuuskohtalon pohdinta oli heidän suhteensa Jumalaan. Heidät kutsuttiin elämään Jumalalle ja valloittamaan luvattu maa.

Jumala halusi osoittaa israelilaisille, että Hän itse on riittävä tavoite ja päämäärä ihmiselämälle, ei kuoleman jälkeisen elämän kaipuu. Jumala halusi antaa levon, toivon ja rauhan kansalleen jo heidän elinaikanaan. Tässä on jotakin uusitestamentillista: todellinen Jumalan pelko ja taivaan odotus ovat aina Jumalan yhteydessä, eivät koskaan Hänestä erillään. Egyptissä oli odotettu ikuista elämää ilman elävän Jumalan tuntemista, ja eletty näin väärän toivon varassa.

Daavidin kokemus armosta

Psalmirunoilijoilla oli paljon vähemmän syytä rakastaa Jumalaa kuin meillä. He eivät tienneet siitä Jumalan rakkaudesta, joka tuli todeksi Kristuksen kärsimysten, kuoleman ja ylösnousemuksen kautta vuosisatoja myöhemmin. Silti Daavidin, Salomon ja Mooseksen sekä muiden kirjoittajien psalmeista nousee esiin kaipaus ja ikävöinti Jumalan puoleen Hänen itsensä tähden. Se on kristittyjenkin keskuudessa harvinaista. Psalmien kirjoittajat halusivat asua Jumalan huoneessa kaiken ikänsä ja katsella Jumalan kasvoja ja Herran suloisuutta ikuisesti. He kaipasivat Herraa ja lepoa, jonka ihanuudessa yksi päivä olisi parempi kuin koko elinikä muualla. He kokivat myös Jumalan armoa ja anteeksiantoa.

Daavidin kirjoittamien psalmien kautta voimme tunnistaa hänen elämänsä kaaren ja sillä tapahtuneen kasvun. Psalmissa 18 puhuu nuori Daavid, joka luottaa omaan voimaansa ja puhtauteensa rukoillen: Herra tekee minulle minun vanhurskauteni mukaan, minun kätteni puhtauden mukaan hän minulle maksaa.

Daavid oli itsevarma nuorukainen, joka voitti Goljatin Herran avulla. Hän oli myös Israelin voittoisa sotilaspäällikkö ja Jumalan valittu, ”Jumalan mielenmukainen mies”, jolla oli ehyt ja herkkä sydän Herran edessä. Ulkoinen puhtaus oli merkki siitä, että myös sydän on puhdas Jumalan edessä. Daavidin usko oli kuitenkin vielä koettelematta.

Synkät pilvet alkoivat kasautua Daavidin elämän ylle ystävien vainotessa häntä vuosien ajan. Ahdistettuna Daavid alkoi nähdä itsensä uusin silmin Jumalan valossa. Hänkin oli syntinen ja vajavainen ja tarvitsi armoa. Psalmissa 25 Daavid purkaa sydäntään Jumalalle: ”Älä muista minun nuoruuteni syntejä, älä minun rikoksiani; muista minua armosi mukaan, hyvyytesi tähden, Herra.” Avuttomana, heikkona ja pelokkaana hän jättäytyi yhä uudelleen ja uudelleen Jumalan armon varaan ja sai kokea, kuinka Herra antoi apunsa ja pelasti palvelijansa monta kertaa kuoleman vaarasta.

Päästyään valtaan ja Israelin kuninkaaksi Daavidin sydän alkoi kovettua. Usko Jumalaan kylmeni. Daavid ei etsinyt enää Jumalan kasvoja ja teki syntiä perhettään ja läheisiään vastaan. Daavid jopa murhautti ystävänsä peittääkseen rikkomuksensa.

Armossaan Jumala kutsui Daavidia uudestaan lähettäen profeetta Naatanin nuhtelemaan kuningasta tämän synneistä. Daavid murtui ja tunnusti rikoksensa. Daavidin katumuspsalmit syntyivätkin hänen koettuaan uskonelämän haaksirikon. Psalmi 51 kertoo, kuinka kuningas Daavid katui ja tunnusti syntinsä Jumalan edessä: ”Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni. Sillä minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina minun edessäni. Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi.”

Jumala armahti ja antoi anteeksi. Daavid jättäytyi Jumalan käsiin kokien armon yhtä henkilökohtaisesti kuin mekin voimme kokea: ”Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää.”

Teksti perustuu Raamatun psalmien ohella C.S. Lewisin teokseen Mietteitä psalmeista. Kirjaneliö 1982.

Leave a Comment

You must be logged in to post a comment.

Muita juttuja aiheesta

Pääsiäinen, uskomme sydän
Pääsiäinen, uskomme sydän

Paavali julisti ilosanomaa kuolleesta ja ylösnousseesta Kristuksesta siellä, missä toivon sanojen lisäksi [Read More]

Ristin ryöväri
Ristin ryöväri

Pääsiäiseen mahtuu monta tarinaa. Pelkästään ristin tapahtumiin sisältyy useita koskettavia yksityiskohtia. [Read More]

“Rohkaiskaa ja rakentakaa toinen toistanne”
“Rohkaiskaa ja rakentakaa toinen toistanne”

Paavali kantoi huolta ahdingon keskellä ja Jeesuksen paluun odotuksessa elävistä tessalonikalaisista Otsikon kehotus [Read More]

Ystävä rakastaa ainiaan
Ystävä rakastaa ainiaan

Sananlaskujen kirjassa sanotaan: ”Ystävä rakastaa ainiaan ja veli syntyy varaksi hädässä.” Mutta millainen on [Read More]

Archives